Esinekuvien digitointi

Digiwiki
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Museoesineiden digitointi – esinekuvat

Teksti pohjautuu Museoliiton museoesineiden digitointikoulutuksen esitelmään joka on pidetty vuonna 2010 ja on suunnattu uutta projektia aloittaville. Tekstiin liittyy museoesineiden digitointiprojektia käsittelevä osuus.


Museoesineiden valokuvaamiseen ja skannaamiseen pätevät samat ohjeet kuin mitä Digiwikissä on esitetty valokuvien digitoimisesta muutenkin. Tässä kuitenkin vielä pähkinänkuoressa tärkeimpiä asioita museoesineiden esinekuvauksesta ja esinekuvien skannaamisesta.

A. MUSEOESINEIDEN VALOKUVAAMINEN

Hyvän esinekuvan tulisi olla sellainen että siitä erottuu hyvin esineen muoto, koko, materiaali ja väri. Lisäksi esinekuvan tulee olla tarpeeksi suurikokoinen kuva. Museoesineiden digitointi tarkoittaa esinetietojen ja esinekuvan julkaisemista. Olisi suotavaa että esinekuva olisi hyvälaatuinen, ammattilaisen ottama tai skannaama. Näin saataisiin kerralla myös julkaisu- ja arkistokelpoinen kuva, eikä samaa esinettä tarvitsisi rasittaa useilla esinekuvauskerroilla. Kansallinen digitaalinen kirjasto tarkoittaa myös digitoitujen kuvien pitkäaikaissäilytystä. Palvelintila maksaa, joten olisi järkevää, että pitkäaikaissäilytykseen tulisi hyvälaatuisia esinekuvia. Esinekuvasta kannattaa tallentaa isompi arkistokuva ja pienentää tästä erikseen pienempi kuva luettelointiohjelman näyttöä varten. Arkistokuvan koko on ollut seuravaa (Museovirastossa käytettävä koko): noin 21x30 cm, resoluutio 300 dpi, koko noin 22 megatavun luokkaa tai yli. Näyttökuvan kuvakoko on ollut esimerkiksi (Museovirastossa käytössä oleva koko): kuvan pitkä sivu 640 pikseliä, resoluutio 72 dpi, jolloin koko on noin 100-200 kilotavua. Kannattaa huomioida että luettelointiohjelman näyttökuva on tarkoitettu vain tietokoneen näytölle, eikä kuvalla ole muita käyttömahdollisuuksia. Se ei ole esimerkiksi painokelpoinen.

Jos tilanne on kuitenkin se, että valokuvaajan palkkaaminen on mahdotonta ja museon henkilökunnan tai esinedigitointia suorittavan työtekijän pitää ottaa myös esinekuvat niin seuraavassa muutamia perussääntöjä esinekuvan ottamiseen.

Ennen esineiden kuvaamista kannattaa rakentaa jonkinlainen studiotila. Studiossa tulisi olla joitakin kuvausvalaisimia ja kameran jalusta sekä kuvausalusta ja taustakartonki. Kameran käyttöohjeet kannattaa lukea läpi, ennen kuvauksen aloittamista. Automaattiasetuksilla ei tule automaattisesti hyviä kuvia. Vaikka kamera olisi kuinka hyvä tahansa, kuvia ei voi ottaa käsivaralla ilman jalustaa. Käsivaralla otetut kuvat eivät ole riittävän tarkkoja. Myöskään kameran kiinteällä salamavalolla pelkästään ei tule hyviä tuloksia, joten kuvan ottamista salamalla ei suositella. Esine valaistaan studion kuvausvalaisimilla. Haasteena harrastelijakuvaajalle on saada esineen väri kuvassa pysymään mahdollisimman lähellä alkuperäisen esineen väriä. Esinekuvaan ei saa jäädä häiritseviä varjoja ja esineen muodon pitäisi tulla esille kuvassa. Kuvan koko kannattaa tarkistaa heti aluksi, että kuvasta saadaan tarpeeksi suurikokoinen. Kun kuvat on otettu, avataan ne kuvankäsittelyohjelmalla (esimerkiksi Photoshop). Kuvankäsittelyohjelmalla tarkistetaan että kuva on terävä ja että kuvan sävyala on kunnossa. Kuvaa voi myös tarkentaa ja rajata. Tämä kaikki vaatii kuva-alan koulutusta ja kokemusta Photoshopin käytöstä sekä kykyä katsoa kuvaa. Näitä taitoja ei voi hankkia pelkästään käymällä Photoshop–kurssia, vaikka onhan sekin hyvä alku.

B. ESINEKUVIEN SKANNAUS

Ennen kuin suunnitellaan valokuvien tai diojen skannausta, kannattaa miettiä onko kuvia mahdollista reprokuvata. Reprokuvaus on kuvien kopioimiseksi paras mahdollinen vaihtoehto, sillä se ei rasita kuvaa, eikä aiheuta kuvassa kemiallisia reaktioita, kuten skannaus tekee. Reprokuvauksen toteuttamiseksi tarvitaan valokuvaaja, sopiva tila ja kamera. Skannaaminen nopeuttaa aina kuvan tuhoutumista. Suomessa on monia nuoria valokuvaajia, jotka varmasti tekisivät mielellään tällaisen reprokuvausprojektin.

Ennen kuvien digitointia pitää tarkastaa ovatko kuvat hyvässä vai huonossa kunnossa ja tietää suurin piirtein onko aineisto dioja, negatiiveja vai vedoksia. Tämä kaikki vaikuttaa työn nopeuteen ja sitä kautta työhön kuluvaan rahamäärään. Jos kuvat ovat negatiiveja, kannattaa ne antaa ehdottomasti ammattilaisen tehtäväksi. Kuvien laatu kannattaa tarkastaa esimerkiksi valopöydällä ja luupilla tai koeskannata pieni erä. Ovatko kuvat teräviä, onko värimuunnoksia, onko esim. dioissa paljon roskia ? Pitää päättää poistetaanko roskat ja kuinka paljon roskia poistetaan ? Jos kuvat ovat jo alunpitäen epätarkkoja, kannattaa miettiä onko niiden digitoiminen järkevää. Lisäksi on tarkistettava löytyvätkö kaikki kuvat, jotka kokoelmassa piti olla ? Ennen kuvien digitoimista on hyvä tarkistaa myös onko museolla tarpeeksi palvelintilaa kuvien tallentamiseen ? On myös tiedettävä mihin kokoon kuva digitoidaan ? Lähestulkoon kaikissa vähänkin vanhemmissa värikuvissa on värimuunnoksia. Tällöin pitää miettiä palautetaanko kuvan värejä alkuperäiseen suuntaan, vai onko tarkoitus että katsoja näkee ajan kulumisen kuvassa.

Jos kuvien reproamisen sijaan kuitenkin päädytään skannaamaan kuvat, niin työhön kannattaa palkata valokuvaaja tai kuvankäsittelijä, koska työ pitää sisällään monia kuvankäsittelyn vaiheita. Tämä ei tarkoita että kuvaa mitenkään manipuloidaan. Skannaus ei ole mekaaninen suoritus, vaan skannatessa kuvan sävyalaa joudutaan aina korjaamaan todellisuutta vastaavaan suuntaan. Skannanustulos riippuu siitä millainen skanneri on ja millainen ajuri skannerissa on. Kuvankäsittelyn ammattilainen osaa säätää skanneriin etukäteen kuviin sopivan profiilin, jolloin kuvan sävyala on jo heti skannatessa lähempänä alkuperäisen kuvan sävyalaa, eikä sävyalaa tarvitse jälkikäteen niin paljoa korjailla. Kun kuvan sävyala halutaan saada mahdollisimman lähelle alkuperäistä, pitää olla kykyä myös nähdä kuvasta oleellinen eli pitää osata katsoa kuvaa. Tämä vaatii kokemusta ja alan koulutusta. Skannatessa kuville tehdään myös häiritsevien roskien poistoa ja kuvan tarkentamista. Kuvia voidaan tietysti myös raakaskannata, jolloin luotetaan skannerin tekemään kuvaan mutta ainakin kuvan tarkkuutta pitäisi myös silloin tarkistaa. Myös skannatessa pyritään painokelpoiseen arkistokuvaan eli kuvan laatua pitää tarkkailla.

Yhteenvetona: Esineet digitoidaan sen tiedon varassa, mitä nyt on saatavilla. Jos julkaisun jälkeen huomataan esinetiedoissa virheitä, voidaan niitä korjata. Sen sijaan jos esinekuvia digitoidaan suuri määrä huonolaatuisiksi, on sen korjaaminen paljon enemmän aikaa ja rahaa vievä asia.

Tekstin kokosi: FM Nina Repo, Museodesign. Nina Repo on työskennellyt Museoviraston digitointiprojekteissa.