Kuvien digitointi

DigiWiki

Loikkaa: valikkoon, hakuun

Sisällysluettelo

Digitoinnin suunnittelu ja valmistelu

Projekti vai prosessi?

Museotyössä harkitsevaisuus ja varovaisuus ovat tärkeitä arvoja, koska museon työprosessit on suunniteltava niin, etteivät ne kuluta tai vahingoita museoaineistoa. Sen vuoksi museoissa on tapana laatia kirjallisia suunnitelmia, jotka punnitaan monesta ammatillisesta näkökulmasta. Kokoelmatietojen ja aineistojen digitointi vaatii niin suuret tiedolliset, taidolliset ja taloudelliset resurssit, että muidenkin kokoelmanmuodostajien kannattaa soveltaa museoiden oppia ja uhrata riittävästi aikaa suunnitteluun.

Museossa kuva-arkiston digitointi on prosessi, johon kuuluu sekä kokoelmia koskevan luettelotiedon että itse kuva-aiheiden tallentamista digitaalisessa muodossa ja valmistetun datan pitkäaikaissäilytystä. Museot ovat maksaneet oppirahansa. Moni projektiluonteinen digitointiponnistus on hukannut siihen sijoitetut resurssit, kun luetteloimattomia kuvia on digitoitu ja päädytty tuhansiin kuvatiedostoihin, jotka ovat vailla tiedollista yhteyttä alkuperäiseen kokoelmaan. Koska museoiden tehtävä on huolehtia kulttuuriaineistojen säilyttämisestä tuleville sukupolville, ovat digitoidun aineiston käytettävyyden varmistaminen ja datan pitkäaikaissäilytys museoiden digitointitöiden keskeisiä vaatimuksia.

Vaikka digitointi on ainakin suurissa museoissa nykyisin yksi arjen työprosesseista, artikkelissa on pyritty huomioimaan projektisuunnittelun tarpeita, jotta siitä olisi apua myös muille digitointiprojektia perustaville kokoelmanmuodostajille. Museossa projektiajattelua voi hyödyntää, kun suunnitellaan jonkun erityisen kokoelman digitointia. Projekteittain tapahtuvaa, lyhyentähtäimen suunnittelua pitää yllä myös digitoinnin rahoitus, joka on Suomessa edelleen projekti- ja hankeperusteista.

Toiminnan strategioista työnkulun kuvailuun

Museoiden omaa toimintaa koskevien, määräajaksi tehtävien ohjesääntöjen hierarkiassa pitäisi ylimmällä ja yleisimmällä strategioiden tasolla linjata digitointityön sijaa museon kokoelmatyön kokonaisuudessa ja digitoinnin tavoitteita ja arvoja. Esimerkiksi kirjapainojen laatuvaatimusten myötä kuvatiedostojen koot ovat jatkuvasti kasvaneet ja siten lisänneet paineita datan pitkäaikaissäilytyksen puolella. Strategioissa pitäisikin esitellä esimerkiksi museon suorittaman digitointityön aikaperspektiivi: pyritäänkö digitoimaan mahdollisimman pitkäaikaiseen käyttöön soveltuvia ja paljon muistikapasiteettia vaativia kuvatiedostoja vai pienempiä ja mahdollisesti lyhyemmän käyttöiän omaavia tiedostoja.

Strategioita toteutetaan museoissa erilaisten lyhytaikaisempien politiikkojen avulla. Kokoelmapolitiikka on kokoelman hoidon yleissuunnitelma, johon on kirjattu mm. museon arvoluokituksen periaatteet. Luvussa kaksi opastetaan sen kirjoittamisessa. Luvussa kolme suositellaan kirjoitettavaksi kokoelmapolitiikan rinnalle tai sen osaksi digitointipolitiikka-asiakirja, jossa esitetään digitointityön periaatteet, digitointijärjestyksen määräytymisperusteet, erilaisiin käyttötarkoituksiin sopivat kuvatekniset laatukriteerit ja formaatit, noudatetut standardit, datan pitkäaikaissäilytyksen periaatteet ja mihin suuntaan resursseja on kehitettävä. Tällaisia digitoinnin resursseja ovat myös oikeudet. Esimerkiksi, jos digitoitua aineistoa suunnitellaan julkaistavaksi julkisessa tietoverkossa, kannattaa jo politiikan tasolla kirjata, että tekijäoikeuksista sopimista aiotaan tehostaa. Digitointipolitiikkaan voidaan myös kirjata millä tavoin henkilöstön digitointia ja sen suunnittelua koskevaa tietotaitoa aiotaan ylläpitää ja kehittää.

Yksityiskohtaisimmassa ohjesäännössä, työprosessien kuvailussamääritellään mm. digitointityön kulku erilaisia originaalityyppejä varten, työnjako, mitä formaatteja käytetään, minkä kokoisia tiedostoja valmistetaan, mitä metatietoa kuvatiedostoihin kiinnitetään ym. Luvussa neljä esitelty digitointisuunnitelmaon tietyksi ajanjaksoksi laadittu työsuunnitelma, jossa nimetään ja esitellään digitoitavaksi suunnitellut aineistot ja kokoelmat sekä mitä ja miksi niille pitäisi tehdä.

Parhaita käytäntöjä, suosituksia ja standardeja mm.

Parhailla käytännöillä (best practice) tarkoitetaan tekniikkaan, dokumentointiin, ja dataan liittyvien standardien yhdistelyä ja soveltamista niin, että tuloksena saavutettaisiin mahdollisimman käyttökelpoinen digitaalinen resurssi mahdollisimman vähin kustannuksin.

Kokoelmapolitiikan kirjoittaminen valokuvakokoelmaa varten

Kokoelmapolitiikka on asiakirja, johon on kuvailtu valokuvakokoelman historia, sen nykytilanne ja tavoitteet sen hallinasta, hoidosta ja käytöstä tulevaisuudessa. Politiikan tausta-aineistoksi kootaan yhteen kaikki kokoelmaa koskevat sopimukset, luettelot ja muut dokumentit. Asiakirjaa kannatta uusia ja täydentää määrävuosin.

Kokoelmapolitiikasta pitäisi käydä ilmi, mitkä ovat nykyisen kokoelman vahvuudet: mitä aineistoa pidetään tärkeänä ja miksi sekä mitkä kokoelman osat nähdään vähemmän keskeisinä ja mitkä mahdollisina siirtää johonkin muuhun kokoelmaan. Esimerkiksi, jos kokoelma on syntynyt kokoelmanmuodostajan päätoiminnan sivutuotteena, saatetaan tärkeimpänä aineistona pitää oman toiminnan historian kuvastoa ja toissijaisena yleiseen kulttuurihistoriaan kuuluvaa kuvastoa. Kokoelmatyötä helpottaa jos arvotuksista saadaan määriteltyä esimerkiksi 3-5 -portainen kirjallinen arvoluokitus.

Kun valokuvakokoelman hoidon vaatimista resursseista, digitoinnista ja kokoelman pitkäaikaissäilytyksestä päätetään, päätösten tulee pohjautua kokoelmapolitiikkaan. Politiikan perusteella voi laatia erilaisia kirjallisia kokoelman ylläpidon ja hallinnan edellyttämiä suunnitelmia, esimerkiksi kokoelman hoitosuunnitelma, luettelointisuunnitelma, hankintasuunnitelma ja digitointisuunnitelma ym., joissa kokoelmapolitiikan arvotukset on purettu nimettyjä kokoelman osia koskeviksi käytännön toimiksi.

Organisaation hallintomalliin perustuen kokoelmapolitiikan asiakirja hyväksytetään johtokunnalla, hallintoneuvostolla, hallituksella, toimitusjohtajalla tms. jotta johto saataisiin ajoissa sitoutumaan kulloinkin tarvittavien resurssien hankintaan.

Kokoelmapolitiikan pitäisi vastata kysymyksiin seuraavista osa-alueista:

  • Valokuvakokoelman muodostuminen ja sen historia
  • Valokuvakokoelman sisältö ja rakenne
  • Valokuvakokoelman säilytyshistoria
  • Valokuvakokoelman käyttö ja sen historia
  • Valokuvakokoelman kunto
  • Valokuvakokoelman erityiset arvot
  • Valokuvakokoelman yleinen arvo
  • Kokoelman valokuvahistoriallinen arvo
  • Valokuvakokoelman taloudellinen arvo
  • Valokuvakokoelman ylläpidon ja käytön edellyttämien resurssien punnitseminen

Katso tarkemmin kokoelmapolitiikan kirjoittamisohjeet ja kirjoittamista ohjaavat kysymykset: http://www.fmp.fi/fmp_fi/muvieras/arkisto/index.htm

Museossa digitointityötä ohjataan kokoelmapoliittisen kokonaissuunnitelman perusteella. Digitointi on vain yksi työvaihe hyvin monenlaisissa kokoelmanhallinnan ja ylläpidon, konservoinnin, tietopalvelun, tutkimuksen, pedagogiikan ja näyttelytoiminnan töissä. Digitoinnin kiireellisyysjärjestyksen pohja johdetaan arvoluokituksesta, jonka tunnus voidaan antaa kokoelmalle tai sen osalle. Periaatteessa kaikki kokoelman hoito- ja ylläpitotoimet kohdistetaan ensin tärkeimpinä pidettyihin luokkiin. Poikkeuksen tähän sääntöön voivat tehdä esimerkiksi tuhoutumassa olevat valokuva-aineistot, joiden kuva-aiheet halutaan digitoida ennen kuin ne häviävät.

Digitointipolitiikka

Kun digitointi on vakiinnuttanut paikkansa museon työprosessien joukossa, pitää myös sen suunnittelun olla systemaattista toimintaa. Saattaa olla järkevää kirjoittaa erillinen digitointipolitiikan asiakirja, johon on kirjataan sopimukset digitointityön käytännöistä, periaatteista ja kehittämistarpeista.

Digitointityön laadun varmistaminen on tehtävä, joka vaikuttaa digitointityön kaikkiin vaiheisiin. Laadun varmistaminen on enemmänkin koko digitointityötä koskeva suhtautumistapa kuin esimerkiksi ulkoinen testausjärjestelmä. Työprosessin laadunvarmistaminen alkaa digitaalisen resurssin käyttötarkoitukseen perustuvien yksityiskohtien määrittelystä ja digitoitavan aineiston valintaa ohjaavien laatuvaatimusten asettamisesta. Myös työnkulun ohjeistuksen on oltava riittävän yksityiskohtainen ja ohjeistettu työnkulku pitää testata etukäteen. Jollei työnkulkua testata, voi olla vaikeaa laatia luotettavaa aikataulua prosessille. On myös tärkeää, että työssä käytetyt asiasanastot ja terminologia ovat relevantteja ja tarkoitukseen sopivia. Testaamatta esimerkiksi aikataulun laatiminen on arpapeliä.

Laadun varmistuksen objektiivisuutta voidaan parantaa automatisoimalla tehtäviä ja laitteistoa kalibroimalla. Automatisoitu laadun varmistus soveltuu tiedostojen hallintaan: metadatan tarkkailuun, kopioiden valmistukseen ja tiedostojen muutoshistoriaa koskevaan raportointiin. Metadatan tuottamista kannattaa myös mahdollisuuksien mukaan automatisoida, koska siten voidaan välttää lyöntivirheitä.

Vaikka useimmat laatuongelmista johtuvat inhimillisestä virheestä, on viisasta suunnitella osaksi digitointiprosessia jonkinlainen ihmisen suorittama oikolukukierros. Usein oikolukija merkitsee tietueet hyväksytyiksi tietojärjestelmään työnsä lopuksi. Koska virheitä voi aina pujahtaa tarkastettuunkin työhön, kannattaa käyttäjää varten laatia kunnollinen virheidenraportointijärjestelmä.

Digitointipolitiikkaan kannattaa myös linjata digitoinnin etiikkaan liittyviä näkökohtia. Alkuperäinen aineisto voi olla kulunutta ja esimerkiksi lasinegatiiveissa saattaa olla säröjä. Kuinka paljon digitoitua käyttökuvaa voidaan korjailla? Minkälainen esittämisen politiikka digitoiduille kuville hyväksytään? Tekijänoikeuslaissa puhutaan moraalisista oikeuksista, joiden mukaan teosta ei saa muuttaa tai saattaa yleisön saataviin tekijän taiteellista arvoa tai ominaislaatua loukkaavalla tavalla. Kuvasto ry:n mukaan tällaista respektioikeutta loukkaavaa teoksen muuttamista on esimerkiksi teoksen värien muuttaminen tai teoksen leikkaaminen ja rajaaminen (http://www.kuvastory.fi) . Digitaalisesti painettuihin, värikylläisiin kuviin tottunut aikalaisemme esimerkiksi, voi hävittää näkyvistä vanhan autochromen herkän värimaailman lisäämällä tiedostoon liikaa värien intensiteettiä digitaalisesti. Toisaalta usein näkee pedantiksi vedostajaksi tunnetun valokuvaajan kuvia julkaistavan niin, että rikkoutuneiden lasilevyjen säröt on jätetty poistamatta kuvasta. Jotkut näyttelyntekijät puolestaan innostuvat paisuttamaan kuvakokoja suhteettomiksi: onko kysymyksessä enää alkuperäisen valokuvan esittäminen, jos alun perin pienestä negatiivista pitää saada valtava nykytaiteen kuvakokoihin vertautuva reproduktio? Esteettisillä kysymyksillä on myös eettisiä ulottuvuuksia.

Digitoinnin laadun varmistamisesta:

Digitointisuunnitelma

Digitointisuunnitelma tehdään yleensä tietyksi ajanjaksoksi kerrallaan. Luettelon seuraavan vuoden aikana digitoitavista kokoelmista voi myös liittää vuosittaiseen toimintasuunnitelmaan, mutta taustalla pitäisi olla pitkäjänteisempi suunnitelma, jossa on suurempia ja pienempiä töiden kokonaisuuksia useammaksi vuodeksi kerrallaan. Luettelosta voidaan sitten tilaisuuden tullen poimia sopivia aineistoja tilapäisiinkin hankkeisiin.

Mikäli museolla on erilliset kokoelmapolitiikan ja digitointipolitiikan asiakirjat, joihin on kirjattu työn periaatteet, digitointisuunnitelma voidaan laatia taulukon muodossa. Esimerkiksi Exel-talukossa siihen saa riittävästi leveyttä ja sarakkeita, joista voidaan tarvittaessa poimia tulostettavaksi halutut sarakkeet esimerkiksi hakemusten liitteiksi. Ohessa on taulukkopohja, jossa yksi aineisto muodostaa aina yhden rivin ja sarakkeet erilaisia näkökulmia aineistoon. Jos kokoelmapolitiikkaa ja digitointipolitiikkaa ei ole kirjoitettu, kannattaa laatia digitointisuunnitelmasta yksityiskohtainen.

Kokoelma nro Aineiston kuvailu Aineiston laajuus Tietojen/kuvien digitointi Työn tekijä Työn kesto Työn tavoite Tuleva käyttö Datan määrä
D1998:36 Muotokuvat, suomalaiset kirjailijat, 10x15 lasi-negatiivit 100 kpl luetteloitu, kuvat digitoitava valokuvaaja 1 vko käytettävyys, säilymisen turvaaminen painettu julkaisu 7000Mb

Digitointiprojektin hallinta

Projektinhallinnalla tarkoitetaan, että projektin voimavarojen esim. työvoiman, osaamisen, laitteiden, tilojen ja muiden resurssien käyttö järjestetään niin, että suunnitellut sisällölliset, laadulliset ja määrälliset tavoitteet saavutetaan aikataulun ja budjetin mukaisesti. Projektien hallinnan helpottamiseksi on nykyisin tarjolla projektinhallintaohjelmistoa, johon voi halutessaan tukeutua. Ne auttavat etenemään suunnittelu- ja ohjaustyön alusta tavoitteiden määrittelyyn ja tehtävän rajaamiseen ja laatukriteerien suhteuttamisessa käytössä oleviin resursseihin. Suunnittelusta edetään väliarviointien kautta projektin lopputulokseen ja sen arviointiin.

Projektin suunnittelu ja johtaminen edellyttää tietämystä digitoinnista ja kulttuuriperinnön kokoelmatyöstä vaikka toteutus tilattaisiin kokonaan tai osittain oman museon ulkopuolelta.

Digitointiprojektin hallinnasta:

Digitointisuunnitelmasta

Digitointityön ulkoistamisesta:

Kuvakokoelman digitoimisen hyötyjen punnitseminen

Digitointi on työvoimavaltaista ja edellyttää erikoistietoa

Digitointityötä käsittelevät esitykset on tapana aloittaa pahoittelemalla sitä, että kokoelmaluetteloiden ja kuvaston digitoiminen on kallista toimintaa. Jo 1980-luvun alussa oli selvää, että suomalaisten museoiden kuvakokoelmien kokoelmanhallinta oli ajautunut umpikujaan kokoelmien kasvun myötä. Niitä ei yksinkertaisesti kyetty hallitsemaan enää käsikortistojen avulla. Digitointi on viivästynyt parilla vuosikymmenellä, mutta jo osittaisen digitoinnin jälkeen on hlppo ymmärtää, että muistiorganisaatioiden kuvakokoelmia ylläpito julkisin varoin ei saa yleistä hyväksyntää, jos asiakkaita voidaan palvella vain kokoelman pienen osan käytön mahdollistavan käsikortiston hakujen perusteella eikä heille pystytä toimittamaan kuvatiedostoa painamista varten.

Kokoelman ylläpitäjä joutuu maksamaan laitteistosta ja ohjelmistosta osansa, tehtiin työ omin tai ulkopuolisin voimin. Vaikka digitoinnin suunnittelu ja toteuttaminen edellyttää tietoa tekniikasta, digitoinnin tuotantotapa on työvoimavaltainen ja edellyttää ymmärrystä valokuvan ja valokuvauksen historiasta. Näillä näkymin valokuvien digitoinnin automatisointi ei ole mahdollista, mutta konservaattorin erityistiedon avulla, esimerkiksi erilaisten digitointitapojen soveltumisesta erilaisille valokuva-aineistoille, prosessia voidaan järkiperäistää ja systematisoida. Tarvitaan myös omat kokoelmansa tuntevien luetteloijien tietoa kokoelman hallinnasta ja ylläpidosta ja niiden suunnittelusta. Vaikka kuvien digitointi teetettäisiin museon ulkopuolella, on vastuu kulttuuriperintöaineistosta ja sen käsittelystä museolla itsellään ja siksi sillä on oltava myös riittävät tiedolliset edellytykset työn suunnitteluun, tarkkailuun ja laadun valvontaan.

Kuvakokoelmiensa digitointia pohtivien pienten museoiden ja muiden kokoelmanmuodostajien kannattaa selvittää, voisivatko ne yhdistää ammattitaitonsa ja voimavaransa jonkun toisen yksikön kanssa ja päästä siten pitkäaikaisempaan ja laadukkaampaan ratkaisuun kuin yksin toimiessaan. Lupaavia esimerkkejä tällaisesta toiminnasta esimerkiksi alueellisin perustein on nähtävissä jo Suomessakin.

Alkuperäisen aineiston säilyttäminen ja käytettävyyden parantaminen

SEPIA II – loppuasiakirjan mukaan digitointi auttaa alkuperäisten valokuva-aineistojen säilyttämisessä ja lisää niiden käytettävyyttä, koska digitaalisessa muodossa valokuvakokoelmat voidaan saattaa suuren yleisön selailtavaksi. Koska tietyn tyyppiset valokuvat vaurioituvat hyvin nopeasti, on niiden digitointi tärkeää. Digitaalisten kopioiden käytöllä voidaan myös vähentää ainutlaatuisten tai hauraiden originaalien jatkuvaa käsittelyä ja siitä aiheutuvaa vaurioitumista. Esimerkiksi kun samaa negatiivia vedostetaan toistuvasti, se altistuu valolle ja kuluu. Toisaalta väärin toteutetussa digitoinnissa materiaaliin kohdistetun, lämmön, liian valon ja puristuksen vaikutukset voivat tuhota originaalin. Jos käytetyimmät kuva-aiheet digitoidaan hyvin suunnitellussa prosessissa kerralla riittävän suuriksi ja laadukkaiksi kuvatiedostoiksi, jää negatiiveihin sävyjä tulevienkin sukupolvien tutkittavaksi.

Useimpiin käyttötarkoituksiin, kuten selailuun, julkaisemiseen ja viestintään, riittää mainiosti kuvatiedosto. Tuhoutuvasta valokuva-aineistosta voidaan ehkä kuvatiedostoina pelastaa osa niiden alkuperäisistä arvoista. Kulttuuriperinnön näkökulmasta kuvatiedostot eivät voi korvata alkuperäistä valokuvaa, koska datan pitkäaikaissäilyttäminen on vielä kallista ja epävarmaa esimerkiksi kriisitilanteissa. Kuva-aiheen lisäksi valokuvalla on myös esineluonne: esimerkiksi eri aikoina paperien ja filmien laatu on vaihdellut ja vaikuttanut kuvalliseen ilmiasuun. Julkaisijoiden leimat, näyttelylipukkeet ja rajausmerkinnät kantavat tietoa tietyn valokuvaesineen provenienssista ja ovat osa sen merkitysten historiaa. Digitointiprojektin yhteydessä, kun kuvat on haettu säilytyksestä, kannattaakin parantaa alkuperäisen valokuvan suojausta ja pakkausta ja tehdä tarvittavat toimenpiteet sen säilymiseksi mahdollisimman pitkään. Joskus myös tutkija saattaa tarvita alkuperäisen valokuvaesineen nähdäkseen.

Kokoelmien saavutettavuuden paraneminen digitoinnin myötä, voi lisätä paineita myös alkuperäisen aineiston käytön suhteen. Viimeistään tässä vaiheessa on museon tehtävä ajanmukainen asiakaspalvelusuunnitelma kuvapalvelua varten. Se kirjoittamisen lähtökohtana on kuvapalvelun ja tutkijapalvelun käytäntöjen kriittinen tarkastelu ja aineiston turvaamisen parantaminen asiakaspalvelun työprosesseissa. Henkilökuntaa kouluttamalla varmistetaan, että uusitut ohjeet on omaksuttu ja niitä noudatetaan.

Kokoelmanhallinnan parantaminen

Museoiden valokuvakokoelmat alkavat olla niin suuria, että miltei kaikkia niitä hallitaan digitaalisesti. Kun valokuvakokoelmien ylläpito on pitkälti julkisen rahoituksen varassa, se edellyttää museoilta myös yleisölle suunnattuja kuva- ja tietopalveluja. Digitoimalla luettelotiedot ja riittävä määrä kuvastoa, helpotetaan kuva- ja tietopalvelua. Digitaaliset kokoelmaluettelot, joihin on yhdistetty katselukuva, parantavat kokoelmien saavutettavuutta ja helpottavat kokoelman hallintaa. Jos digitoitu kokoelmaluettelo tai osa siitä voidaan julkaista internetissä, tavoitetaan jo melkoinen osa suomalaisesta potentiaalisesta museoyleisöstä.

Digitointityön lyhyt- ja pitkäaikaiset kustannustekijät:

  • Valmistelujen vaatima aika
  • Tekijänoikeussopimusten laatiminen
  • Koulutus
  • Kokoelmatietojen digitointi ja sen edellyttämät osaajat, laitteet ja ohjelmistot
  • Kuvien digitoinnissa tarvittavat osaajat, laitteet, ohjelmistot
  • Metadatan lisääminen
  • Ulkoistamisen edellyttämät vakuutukset
  • Digitoitavan aineiston konservointi ja kuvaus
  • Filmien kehittäminen
  • Materiaalikulut esim. pakkaaminen
  • Kuvankäsittely: katselukuvat, käyttökuvat arkistokuvat
  • Kuvien kuljetukset
  • Tilat
  • Datan pitkäaikaissäilytyksen vaatimat osaajat, laitteet, ohjelmistot

Digitoinnin hyödyt jakaantuvat pitkälle aikavälille:

  • Kokoelmanhallinta paranee
  • Alkuperäisen aineiston suojelu
  • Käyttöoikeuksia on selvennetty ja parannettu
  • Kokoelmien käytettävyys on parantunut
  • Lisääntyneen käytön myötä kokoelmien näkyvyys on parempi
  • Sopimuksista riippuen mahdollisia kuvanmyyntituloja jne.

Valokuvakokoelmien digitoinnista ja etiikasta:

Tekijäoikeuksista sopiminen

Digitoinnin myötä kuvakokoelma voi tavoittaa uusia yleisöjä ja käyttäjiä, joten käyttöä säätelevät tekijänoikeudet on tunnettava hyvin.

Museoiden sopimuskulttuuri on vanhastaan ollut valitettavan kehittymätön. Laajojakin valokuvakokoelmia on otettu vastaan sopimatta käytöstä kirjallisesti. Riittävän laajojen käyttöoikeuksien hankkiminen digitoitavaan aineistoon pitää tehdä ennen kuin työhön ryhdytään.

Tekijäoikeuslaissa annetaan Valtioneuvoston asetuksella säädettäville arkistoille ja yleisölle avoimille kirjastoille tai museoille oikeus valmistaa kappaleita omissa kokoelmissaan olevasta teoksesta, jollei tarkoituksena ole välittömän tai välillisen taloudellisen edun tuottaminen. Tekijänoikeusasetuksessa määritellyt museot, arkistot ja kirjastot voivat valmistaa kappaleita eli kopiota kokoelmaan kuuluvista valokuvateoksista ja valokuvista

  • aineiston säilyttämistä ja sen säilyvyyden turvaamista varten,
  • aineiston teknistä entistämistä ja kunnostamista varten,
  • kokoelmien hallintaa, järjestämistä ja vastaavia kokoelman ylläpidon edellyttämiä sisäisiä käyttötarkoituksia varten,
  • vaillinaisen teoksen kappaleen tai useana osana julkaistun teoksen puuttuvan osan täydentämiseksi, jos teosta tai tarvittavaa täydennystä ei ole saatavissa kaupallisen levityksen tai välittämisen kautta.

Jos teos aiotaan julkaista tai näyttää julkisesti, täytyy oikeuksienomistajien kanssa sopia asiasta erikseen. Oikeuksienomistajat voivat myydä tai lahjoittaa käyttöoikeuksia tai halutessaan vaikka yksinoikeuden. Käyttöoikeudet kannattaa kirjata sopimukseen tarkasti ja mahdollisimman laajasti ja pitkäksi ajaksi, ettei samasta kokoelmasta jouduta tekemään kovin monia sopimuksia. Museon kokoelmapolitiikasta voidaan sopimuksiin kirjata museossa hyväksyttyjä periaatteita museoaineiston käytöstä esimerkiksi tutkimukseen, opetukseen, tiedotukseen, julkaisutoimintaan, audiovisuaaliseen tuotantoon ja mainontaan.

Melko hyvät toimintamahdollisuudet turvataan jos sovitaan että museo saa korvauksetta valmistaa kopioita kuvista ja käyttää niitä omassa toiminnassaan kokoelmanhoidon lisäksi tiedotuksessa, pedagogisessa toiminnassa, omissa tuotteissaan ja julkaisuissaan. Julkaisuilla tarkoitetaan julkaisemista näyttelyssä, painotuotteissa ja julkisessa tietoverkossa.

Myös museoiden kuvapalvelu eli kuvien myynti ulkopuolisille edellyttää sopimista tekijänoikeuksien omistajien kanssa, koska sen katsotaan voivan tuottaa taloudellista etua. Museo voi saada oikeuden lahjaksi, jolloin sopimukseen merkitään ”korvauksetta”. Toisaalta varsinkin elossa olevien ammattivalokuvaajien kanssa saatetaan sopia, että museo maksaa valokuvaajalle tietyn prosenttiosuuden korvauksesta myydessään aineiston julkaisuoikeuksia kolmannelle osapuolelle. Myynnistä sopiessa kannattaa muistaa, että museon tehtävä ei ole jatkaa lakkautettujen yhtiöiden liiketoimintaa vaan edistää osaltaan valokuvakulttuurin tutkimusta ja tarjota valokuvaan liittyviä kulttuuripalveluja. Museon kokoelmapolitiikassa pitäisi tätä asiaa käsitellä perusteellisesti. Museoiden kuvapalvelu on osa julkista palvelua, jota niiltä odotetaan, koska kokoelmien ylläpito rahoitetaan julkisista varoista. Valokuvaajan toiveena on, että hänen työnsä tunnetaan ja museot edistävät toiveen toteutumista tarjoamalla nähtäviksi monenlaisissa yhteyksissä ja mediassa.

Mikäli valokuvakokoelmissa on tekijänoikeuksien piirissä olevaa aineistoa eikä museolla ole erillistä sopimusta tekijäoikeuksienomistajan kanssa, kuvallista luetteloa voidaan tarkastella vain museon tiloissa. Esimerkiksi kokoelmaluettelon katselukuvat voidaan julkaista julkisessa tietoverkossa vain niiltä osin kun aineiston tekijänoikeudet ovat rauenneet (valokuvateos 70 vuotta tekijän kuolemasta ja valokuva 50 vuotta sen vuoden päättymisestä, jona kuva valmistettiin) tai museo on hankkinut niihin riittävät käyttöoikeudet ostamalla tai lahjoituksena.

Lue lisää tekijänoikeuksista:

  • Suomen Museoliitto
  • Kuvasto ry
  • Valokuvaajan uusi tekijänoikeusopas 2006. Toim. Kai Norberg, Tuomo-Juhani Vuorenmaa, Kustannusosakeyhtiö Musta taide. Finnfoton julkaisusarja 7.

Digitoitavan kuva-aineiston valmistelu

Luettelointi ja dokumentointi sekä niiden suhde metatietoon

Kuvakokoelman luetteloinnin ja dokumentoinnin perusteita

Luettelointityön tavoitteena museoissa on kuvailla aineistot kokoelmaluetteloihin, edistää niiden tunnistamista, mahdollistaa museoaineistojen hallinnointi ja ylläpito sekä tiedonhaku ja tiedon esittäminen.

Ennen kuin varsinainen kuvien digitointi voidaan aloittaa, digitoitava aineisto täytyy luetteloida. Luettelon perusteella aineisto saa yksilöivät tunnukset, esimerkiksi kuvanumerot ja niiden avulla kiinnitetään aineiston tietoihin digitointiprosessin aikana syntyvä, aineistoa koskeva uusi tieto. Tällaista uutta tietoa voivat olla esimerkiksi kuntoraportti ja syntyvän jälkituotannon kuvailut. Jos kokoelmasta on jo olemassa luettelo, sitä kannattaa tutkia kriittisesti ja katsoa miltä osin luetteloinnin tasoa pitäisi parantaa. Jos digitointiprosessi on hyvin suunniteltu, jo luetteloitaessa voidaan varmistaa, että kuvatiedostoon upotettava kuvaileva metatieto täyttää sille asetetut vaatimukset. Tässä luettelointia koskevassa osiossa kuvailua käsitellään siltä osin, kuin se on tarpeellista metatiedon vaatimusten täyttämiseksi.

Kokoelmia hallitaan nykyisin digitaalisesti ja siksi periaatteessa kaikki luettelointitieto on nykyisellään metatietoa, eli rakenteistettua dataa kokoelmista ja niiden osista. Arkipuheessa metadatan käsitteellä tarkoitetaan kuitenkin yleensä vain sitä dataa, joka upotetaan digitaaliseen resurssiin, esimerkiksi kuvatiedostoon. Tässä artikkelissa noudatetaan arkikielen jaottelutapaa.

Luetteloitaessa jokaiselle kuvalle annetaan yksilöivä, ainutkertainen tunnus, jolla on paikkansa koko kokoelmalle annettujen numeroiden avaruudesta. Tunnuksen on oltava looginen, että tietokone pystyy järjestämään ja käsittelemään kuvatietueita ja niihin liittyviä kuvatiedostoja. Näihin identifikaatiotunnuksiin voidaan kytkeä myös ihmiselle ymmärrettävää semantiikkaa. Ei kuitenkaan ole järkevää laatia liian monimerkkisiä tunnuksia, koska niitä joudutaan kirjoittamaan käsin esimerkiksi säilytyspakkauksiin. Liian monimutkaista tunnusta kirjoittaessa tekee helposti virheitä. Mahdollisuuksien mukaan pitäisi myös hyödyntää kokoelman alkuperäistä numerointia, esimerkiksi alanumeroina voidaan käyttää negatiiveissa näkyvää filmin ruudun alkuperäistä numeroa.

SEPIA WP5 -työryhmä työskenteli vuosina 2000 -2003 tehtävänään laatia eurooppalaiset valokuvien luetteloinnin suositukset. Työn tuloksena julkaistiin SEPIADES (Recommendations for cataloguing photographic collections), jossa on ohjeet ja kenttien määrittelyt kokoelmaluetteloa varten. Tässä yhteydessä niistä esitellään monitasoisen luetteloinnin periaatteet, perusluetteloinnissa tarvittavat kentät ja mahdollisuus käyttää perusluetteloinnin tietoja kuvatiedostojen metatietoina Dublin Core -standardia hyödyntäen.

Metatietostandardit käsittävät vain pienen osan niistä sadoista eri kenttiin eritellyistä näkökulmista, joista valokuvatietoja museoiden ammatillisesti rakennetuissa tiedonhallintajärjestelmissä saatetaan kirjata. Tässä yhteydessä kuvataan vain hankinnan selvittämistä kokoelmaksi ja luetteloinnin minimitasoa eli yksittäisen kuvan luettelointia, joka vastaa peruskysymyksiin: kuka/mikä, mitä, missä ja milloin. Vähimmäistason kriteeriksi on otettu ne näkökulmat, joiden pohjalta voidaan tuottaa myös varsinainen metadata.

Monitasoisen luetteloinnin periaatteet

SEPIADES suosittaa valokuvakokoelmien luetteloimista monitasoisesti ja provenienssiperiaatteen noudattamissa kuvailussa. Nämä työkalut on omaksuttu asiakirja-arkistojen ISAD(G)-standardista, joka on kehitelty suuria yksikkömääriä käsittävien kokoelmien tiedonhallintaan. Provenienssiperiaate suosittaa, että alkuperältään samanlaiset, esimerkiksi saman kokoelmanmuodostajan luovuttamat aineistot ja niitä koskevat dokumentit, tutkitaan ja luetteloidaan yhdessä. Aiemmin vallinneen pertinenssiperiaatteen mukaan käytäntö, jonka mukaan yhden arkistonmuodostajan kokoelman saattoi hajottaa osiksi ja yhdistää jo olemassa oleviin, esimerkiksi aiheen mukaisiin tai alueellisiin kokoelmiin. Provenienssiperiaatteen mukaan kokoelma on parhaiten hallittavissa ja tulkittavissa kokonaisuutena.

Monitasoinen luettelointi tarkoittaa, että kokoelma jäsennetään ja kuvaillaan hierarkkiseksi kokonaisuudeksi, jossa kokoelma muodostuu sarjoista, sarjat koostuvat alaryhmistä ja alimman kuvailutason muodostavat yksittäiset dokumentit esimerkiksi valokuvat. Perinteisissä museojärjestelmissä on ollut vain kaksi kuvailun tasoa: diaarin taso, jossa kuvaillaan koko kokoelma ja yksittäisen objektin taso.

Monitasoinen luettelointi nojaa hierarkkiseen selvitysperiaatteeseen, jonka mukaan kokoelman osien kuvailun on edettävä hierarkkisesti yleisimmältä tasolta yksityiskohtaisemmille tasoille. Tarkoitus on, ettei samoja tietoja toisteta hierarkian eri tasoilla. Kokoelman kuvailun vähimmäistaso on sarjojen muodostaminen ja kuvailu: eri aineistoluokat (valokuvat, esineet, kirjalliset dokumentit, AV-aineisto, muut) erotetaan toisistaan ja kuvaillaan ryhminä.

Luettelointia varten hankinnalle tehdään kokoelmaselvitys. Kokoelma tutkitaan ja sen tematiikkaa, rakennetta ja osien järjestystä, sisäisiä hierarkioita sekä ajoitusta selvitetään. Ajatuksena on, että alkuperäisen rakenteen ja järjestyksen perusteella voidaan tehdä johtopäätöksiä kokoelmanmuodostajan toiminnasta ja tavoittaa eri kuvaryhmille annettuja merkityksiä. Kokoelmaan tai sen osiin liittyvät luettelot etsitään ja selvitetään luettelointia varten miten kokoelmanmuodostaja on dokumentoinut ja merkinnyt aineistoa koskevia tietoja mm. alkuperäisiin pakkauksiin (negatiivipussit ja kansiot, vedokset). Esimerkiksi tyypillisessä 1950-luvun jälkeen kuvatussa lehtikuvaajan kokoelmassa voi olla ammatillinen tuotanto ryhmitelty tilaajittain kronologisessa järjestyksessä, joukko politiikan toimijoiden muotokuvia omana ryhmänään aakkosjärjestyksessä ja muina ryhminä esimerkiksi oma näyttelytuotanto ja perhekuvat. Moni kuvaaja on koonnut julkaistuista kuvistaan leikekokoelman. Kokoelmaselvityksen pohjalta suunnitellaan kokoelman tuleva arkistojärjestys.


Dokumentoimalla ja luetteloimalla valokuvakokoelman tiedot kytketään sen tuotannon ja esittämisen konteksteihin. Luetteloinnilla ja dokumentoinnilla tarkoitetaan:

  • Kokoelman muodostumisen ja omistuksen historian selvittämistä ja kirjaamista tietokantaan
  • Kokoelmaa koskevien tekijänoikeuksien selvittämistä ja sopimusten laatimista
  • Kokoelman historiaa valottavien lähteiden (asiakirjojen, julkaisujen, näyttelyluetteloiden, haastatteluiden, esineiden, dokumenttikuvien ym.) viitteiden kirjaamista tietokantaan
  • Kokoelman sisäisen rakenteen ja järjestyksen selvittämistä ja kuvailua tietokantaan
  • Kokoelman sisältämien kuvaryhmien alkuperäisen funktion selvittämistä ja kirjaamista tietokantaan
  • Kokoelman arkistojärjestyksen perustelemista ja kuvailua tietokantaan
  • Alkuperäisten kuvaryhmien arvottamista ja priorisointia työjärjestyksen määrittelemiseksi
  • Kuvaryhmien kuvailua tietokantaan
  • Yksittäin luetteloitavien kuvien sisällön ja ulkoasun kuvailua tietokantaan
  • Kuvaryhmien ja yksittäisten kuvien säilytyspaikkojen ja tilapäisten sijaintien kirjaamista tietokantaan
Perusluettelointi

Perusluetteloinnilla tarkoitetaan valokuvan sisällönkuvailua, johon yhdistetään valokuvan ulkoasun kuvailua. Yhdistettynä sopivaan numerointijärjestelmään perusluettelointi usein riittää sellaisenaan pienten kokoelmien ja yksityisen valokuva-arkiston hallintaan, joissa tuotantokonteksti ja omistushistoria voi olla yksiselitteisempi kuin suurissa kokoelmissa.

Perusluetteloinnissa tarvittavat kentät:

Aineiston omistaja Sukunimi, etunimi
Tekijänoikeuksien omistaja Sukunimi, etunimi
ID-tunnus Kirjaa kokoelman ja valokuvan yksilöivä tunnus
Valokuvaaja Sukunimi, etunimi
Kuvausaika pv-kk-vvvv
Kuvauspaikka Kirjaa kuvauspaikan nimi ja tarkenne: manner/ valtio/alue/ lääni/asutuskeskus/ katu/ luonnonpaikka.
Nimi Kirjaa kuvan nimi ja tarkenne: teosnimi/ arkistonimi/ rinnakkaisnimi/ muu nimi.
Kuvailu Kuvaile sisältöä ja valokuvauksellista ominaislaatua tiiviisti ja kokonaisin virkkein. Kuvailu on kirjoitettava siten, että kuvan keskeiset elementit löytyvät tiedonhaussa ja ovat ymmärrettävissä ilman kuvaa.
Luokitus Luokittelujärjestelmien avulla valokuvassa esitetty ilmiö asetetaan laajempiin kulttuurisiin yhteyksiin. Kirjaa luokitustermi ja luokitusjärjestelmälähde.
Asiasanat Asiasanoituksen avulla nostetaan valokuvasta keskeisiä yksityiskohtia, jotka halutaan hakujen piiriin. Kirjaa asiasanat ja asiasanaston nimi.
Kuvatyyppi vedos/ negatiivi/ dia / tuloste/ varhaiset kuvatyypit/ kuvatiedosto
Mitat Korkeus x leveys x syvyys ja mittayksikkö
Väri Valitse monokromaattinen kun kuvassa on vain yksi väri (ja kuvapohja) ja polykromaattinen kun värejä on useampi.
Valmistusprosessi hopeamenetelmä/ jalopainomenetelmä/ fotomekaaninen menetelmä/ värimenetelmä/ muu menetelmä
Yksittäisen kuvan sisällönkuvailu

Kuvataide, visuaalisen kulttuurin käsikirja esittelee neljä kuvantarkastelutapaa. Analysointi on kuvan muodon ja sisällön erittelyä ja osatekijöiden määrittämistä. Tulkinta tarkoittaa teoksen sisältöjen ja muotojen merkityksen ymmärtämistä. Arvottaminen on puolestaan teoksen merkityksen pohtimista suhteessa muihin teoksiin tai siihen kulttuuriseen viitekehykseen, johon teos sijoittuu. Kuvailu on teoksen muodon ja sisällön erittelyä sanallisesti.

Kaikkia neljää tarkastelutapaa hyödynnetään valokuvien luetteloinnissa, mutta luetteloijan työn ensimmäisenä tavoitteena on kuvailu, johon on tiivistetty kirjallisessa muodossa kuvan keskeiset tapahtumat ja asiat. Kuvasisällöstä kirjataan yleistason tietoa ainakin niin tarkkaan, että valokuva voidaan tunnistaa. Kuvaillessaan valokuvaa luetteloija vastaa aluksi seuraaviin kysymyksiin:

kuka/mikä? joku henkilö tai olio, jokin asia

mitä? jokin tapahtuma, tekeminen tai tila

missä? jokin maantieteellinen paikka tai arkkitehtoninen tila

milloin? syklinen kuvassa näkyvä aika: vuodenaika, vuorokauden aika, henkilön, olion tai asian tms. elinkaaren vaihe

Yksityiskohtaista tietoa kirjataan, jos sitä on saatavissa vedokseen tehdyistä merkinnöistä, teosluettelosta, kuvaajalta, kuvatuilta henkilöiltä, lahjoittajalta, julkaisuyhteydestä ym. primaarilähteestä. Yksityiskohtaista tietoa voivat olla henkilöiden nimet, roolit tapahtumassa, tapahtuman tai työn yms. tarkempi määrittely, paikannimiä ja osoitteita, kuvauspäivä ja vuosi.

Monet kokoelmat suosivat perusluettelointitason tiedosta muodostettua otsikon tai kuvatekstin kaltaista kuvailua, joka saattaa sisältää kuvausajankin. Kuvailu: Mies ja poika työskentelemässä pikapainokoneella Kuopiossa 1900.

Useiden museoiden luettelointirungoissa perusluetteloinnin sisällönkuvailutieto on kuitenkin hajotettu useampaan kenttään. Siten hakujen kohdistaminen yksittäiseen kenttään mahdollistuu ja tietueita voidaan järjestää yksittäiseen kenttään kirjatun tiedon, esimerkiksi kuvausajan perusteella. Kun eri kenttien tieto on näkökulmaltaan riittävän eriteltyä, niiden pohjalta voidaan kätevästi tuottaa mm. erilaisia raportteja ja tilastoja. SEPIADES suosittaa myös erisnimien ja niiden tarkenteiden sijoittamista omaan kenttäänsä.

Otsikkomaisen kuvailun vaihtoehto on narratiivinen eli kertova kuvailu, joka kirjoitetaan kertomuksen muodossa kokonaisin virkkein ja välimerkkejä käyttäen. Silloin voidaan ilmaista myös tärkeänä pidettyjä tulkintoja ja epäilyjä, joita ei voida asiasanoittaa. Asiasanoituksella ilmaistaan siis pääsääntöisesti faktaluoteisia seikkoja. Kokonaisilla virkkeillä kuvailtaessa voidaan toki ilmaista myös varmistettuja faktoja, mutta niiden avulla voidaan tulkinnat osoittaa tulkinnoiksi. Usein kertovassa kuvailussa saattaa saada tarkemmin ilmaistua sellaisen tiedon, jolle sanastoista löytyy vain likiarvo.

Esimerkki mahdollisesta suorasanaisesta kuvailusta, jossa yhdistetään perusluettelointi ja kulttuurihistoriallinen näkökulma:

Kuvailu: Painaja valvoo työtä, kun nuori poika, joka on ilmeisesti painajanapulainen, asettaa arkkia pikapainokoneeseen. Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa on meneillään Uuden Kuvalehden painaminen. Painokoneen vauhtipyörää pyöritti hihnan välityksellä sähkömoottori, uutta työtiloissa oli myös sähkövalaistus.

Luokittelu ja asiasanoitus

Niin otsikkomaista kuvailua kuin suorasanaista kertovaa kuvailuakin kannattaa täydentää asiasanoilla ja luokitustermeillä, jotka poimitaan sanastoista ja järjestelmistä määrämuodossa. Kaikille aloille ja kulttuurin alueille ei kuitenkaan ole olemassa kattavia sanastoja ja luokitusjärjestelmiä. Tällöin kannattaa laatia omia auktorisoituja listoja tai käyttää vapaata indeksointia kirjoittaen sanat sovitussa muodossa. Auktorisoituun listaan voi sitten lisätä sellaisia vapaan indeksoinnin termejä, jotka osoittautuvat keskeisiksi. Luokittelujärjestelmien avulla valokuvassa esitetty ilmiö asetetaan laajempiin kulttuurisiin yhteyksiin. Asiasanoituksen avulla nostetaan valokuvasta keskeisiä yksityiskohtia, jotka halutaan hakujen piiriin. Luokituksella pyritään kuvaamaan dokumentin kokonaissisältö ja asiasanoituksella kiteyttää siinä esiintyviä asioita termeiksi. Luokitus määräsi aiemmin kirjastoissa ja myös museoiden manuaalisesti hallituissa kokoelmissa dokumentin fyysisen sijainnin. Siksi periaatteena on ollut, että dokumentti voi kuulua vain yhteen luokkaan. Digitaalisesti luetteloiduissa valokuvakokoelmissa voidaan luokitusta kuitenkin käyttää väljemmin: tarvittaessa voidaan myös käyttää useampaa rinnakkaista järjestelmää, jotka avaavat erilaisia näkökulmia dokumentoitavan valokuvan sisältöön. Esimerkiksi valokuva kaatopaikalta voisi kuulua kulttuurimaisemat -luokkaan, mutta jos sen on valokuvannut luontokuvaaja, se pitäisi luokitella luontokuvaksi. Asiasanaketjujen ja luokitustermien lähteet pitää kirjata kokoelmienhallintajärjestelmiin.

Suomalaisia asiasanastoja, luokituksia ja ontologioita on koottu kansalliseen Onki-palvelimeen, johon pääsee esimerkiksi osoitteesta http://www.yso.fi/?l=fi.

Valokuvien sisällönkuvailu kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta

Kulttuurihistoriallinen erityistieto voi koskea esimerkiksi kansantapoja ja perinnettä, merkkihenkilöitä, rakennuskantaa, yhteiskunnallisia oloja, historiallisia tapahtumia, teknisiä uutuuksia ja muuta alueellista infrastruktuuria. Tämänlaatuista tietoa ilmaistaan usein erikoistermeillä ja abstrakteilla käsitteillä. Perusluetteloinnin apukysymykset (kuka/mikä, mitä, missä, milloin) voisi yhdistää muotoon: Mitä tässä valokuvassa on, mitä se näyttää? Kulttuurihistoriallisen sisällönkuvailun apukysymyksenä voisi käyttää: Mistä asioista tai ilmiöistä tämä valokuva kertoo?

Valokuvan kantaman kulttuurihistoriallisen tiedon kirjaamisen edellytyksenä on, että luetteloija tuntee kulttuurintutkimuksen (antropologia, folkloristiikka, kansatiede), taidehistorian, kulttuurihistorian tai historiantutkimuksen tapoja jäsentää kulttuurin ilmiöitä. Tutkimustradition tunteminen auttaa myös suhteuttamaan valokuvassa esitettyä muihin kuvauksiin kyseisestä ilmiöstä. Museolla tai muulla kokoelmaa tutkivalla ja säilyttävällä taholla voi lisäksi olla kokoelmien luonteesta juontuvia omia erityistiedon näkökulmia.

Perusluetteloinnissa kirjattavat tiedot löytyvät yleensä primaarilähteistä eli kokoelmasta ja sen mukana tulleista dokumenteista ja pakkausten merkinnöistä, mutta kulttuurihistoriallista tietoa kirjattaessa käytetään myös sekundaarilähteitä, tavallisesti aiheeseen liittyvää kirjallisuutta.

Valokuvaaja- ja teoskeskeinen luettelointitapa

Sopivan kuvauskohteen löydettyään valokuvaaja tekee joukon valintoja, jotka vaikuttavat lopulliseen kuvaan. Valokuvailmaisu muodostuu sarjasta tekniikan rajoissa tehtyjä valintoja traditioon sitoutuen tai siitä irtisanoutuen. Valokuvaaja valitsee filmin, sommittelee, rajaa, etsii sopivaa kuvauskulmaa, tutkii valaistusta, ja tarvittaessa valaisee. Henkilöitä tai esineitä voidaan asetella, tapahtumalle voidaan hakea kehystä tai etualaa täyttää antamalla avustajan esimerkiksi pidellä lehtevää oksaa niin, että se osuu kuvattavalle alueelle. Valokuvaajalla voi olla useita kameroita tai objektiiveja, jotta terävyysalue osuu haluttuun kohtaan ja kuvakulma on sopiva. Teleobjektiivilla kuvattu katunäkymä näyttää ruuhkaiselta ja laajakulmaobjektiivin läpi samainen katunäkymä näyttää harvaan kansoitetulta. 1800-luvun valokuvissa kadut voivat olla täysin aution näköiset: pitkien valotusaikojen vuoksi ohikulkijat eivät ole lainkaan piirtyneet filmille.

Vedostusvaiheessa voidaan muokata vielä mm. sävyalaa, sävyjen jyrkkyyttä ja pehmeyttä sekä rajausta. Valokuvia voidaan vedostettaessa yhdistellä tai vaikkapa häivyttää haluttuja kohtia, esimerkiksi kiusallisia henkilöitä. Digitaalisten valokuvien manipulointimahdollisuudet ovat pitkälti samantapaisia, bitteinä tallennettua kuvaa vain käsitellään tietokoneella eikä muotoilla valon ja kemian avulla kuten perinteistä valokuvaa.

Kun valokuva luetteloidaan valokuvaaja- ja teoskeskeisestä näkökulmasta, kysytään miten valokuva on kuvattu. Kun tunnistaa valokuvasta jonkun esimerkiksi sommitteluun liittyvän tekijän, kannattaa pohtia onko se niin sanotusti löydetty vai rakennettu ja syitä miksi sellaiseen valintaan on päädytty.

Ohessa listassa on sanallistettu tekijöitä, joiden avulla valokuvan ilmaisua voi kuvailla:

Valaistus

  • Onko kuva otettu vallitsevassa valossa, onko käytetty lisävaloa?
  • Mikä on valon suunta: myötävalo, vastavalo, sivuvalo: vasemmalta/ oikealta, ylävalo, alavalo
  • Valon lähde: päivänvalo/ keinovalo
  • Valon voimakkuus: kova valo esim. suora auringon valo/pehmeä esim. pilvien tai puiden siivilöimä, hämärässä/pimeässä
  • Keinovalon lähde: magnesium, studiovalot, salamavalo, hehkulamput, neonvalaisimet
  • Päävalo/ apuvalo/korostusvalo
  • Onko valoa suunnattu: heijastimet/ varjostimet
  • Onko valoa suodatettu?

Rajaus

  • Onko kuva panoraama, yleiskuva, kokokuva, lähikuva, ahdas/väljä, epäsovinnainen

Liike

  • Onko valokuvan tilanne staattinen/ dynaaminen? Onko liikkeen suunta vasemmalta oikealle/oikealta vasemmalle?

Lavastus ja rakentaminen

  • Onko etualalla täyte (staffage), jotta saadaan aikaan syvyysvaikutelma
  • Miten etualaa on käytetty?
  • Onko kuvassa kehystäviä elementtejä, esimerkiksi oksia, holvia, oviaukkoja?
  • Onko kuvassa rekvisiittaa?
  • Onko kuvan taustalle asetettu fondi, taustakangas tai kulissi?
  • Onko kuva nk. läpinähty eli kuvattu ikkunan, verkon tms. läpi?
  • Ovatko kuvan henkilöt tietoisia kuvaajasta, poseeraavatko he, onko kuvan henkilöiden toimintaa ohjattu?

Terävyysalue ja syväterävyys

  • Kuvan terävyysalue asettuu koko alalle/ pääaiheeseen
  • Terävyysalue on häivytetty/pehmennetty (objektiivin edessä dutolevy, joka on kirkas keskeltä tai softaamalla kankaalla, vaseliinilasilla ym.)
  • Onko kuvassa liike-epäterävyyttä?
  • Onko kuvauskohdetta seurattu kameralla (vauhtiviivat ja pääkohde jokseenkin terävä)?
  • Onko kuva tarkoituksella epäterävä?

Kuvauskulma

  • Miten kamera on suunnattu kuvauskohteeseen: yläkulma, silmien taso, alakulma?

Näkökulma

  • Lintuperspektiivi/ sammakkoperspektiivi

Lähteet:

  • SEPIADES, Recommendations for cataloguing photographic collections. http://www.knaw.nl/ecpa/publ/pdf/2710.pdf
  • Feininger, Anreas 1954: Hyvä valokuvaaja. Suomentanut P.K. Jaskari 1957. Tammi.
  • Saraste, Leena 1980. Valokuva, pakenevan todellisuuden kuvajainen. Kirjayhtymä, Lahti.
  • Saraste, Leena 1996. Valokuva toden ja tradition välissä. Musta Taide, Helsinki.
  • Shatford Layne, Sara 1994. Some issues in the Indexing of Images. -Journal of American Society for Information Science 45(8)583-588.
  • Shatford, Sara 1986. Analyzing the subject of a picture: a theoretical approach. –Cataloguing and Classification Quarterly 6:39-62.
  • Töyssy, Seppo - Vartiainen, Liisa - Viitanen, Pirjo 2007: Kuvataide, visuaalisen kulttuurin käsikirja. WSOY.
  • Zinkham, Helena 2006: Description and cataloging. 164-206 in Photographs: archival care and management. Editors Ritzenhaler, Mary Lynn & Vogt-O’Connor, Diane .Society of American Archivists. Chicago.

Metatiedon lähteet

Dublin Core: ISO 15836 – metatietostandardin käyttö valokuvien kuvailussa

SEPIA WP5 -työryhmä halusi edistää kokoelmanhallintajärjestelmien yhteiskäyttöisyyttä liittämällä SEPIADES -luettelointisuosituksiin ehdotuksen Dublin Core -metatietostandardin soveltamisesta valokuvien ja niistä tehtyjen tiedostojen kuvailuun verkkokäytössä. Dublin Core -formaatista on tehty suomenkielinen SFS-standardi, jota voi tilata SFS:n sivuilta. Tässä artikkelissa esitellään DC vain SEPIADES: in ja valokuvakokoelmien näkökulmasta, mutta tarkempia tietoja ja sovellusohjeita voi hakea lähteissä annetuista linkeistä.

Dublin Core (myöhemmin DC) on metatietostandardi, joka on kehitetty erilaisten internetissä julkaistavien digitaalisten dokumenttien eli tallenteiden kuvailuun. Suomessa Kansalliskirjasto on pyrkinyt edistämän DC käyttöä ja julkaissut mm. standardin käyttöohjeet suomeksi. Käyttöohjeiden kirjoittajan Jani Stenvallin mukaan metadata on tietoa tallenteen ominaispiirteistä, sisällöstä, alkuperästä, muutoksista ja käytöstä, ja sitä voidaan käyttää esimerkiksi tiedonhakuun ja dokumenttien muutosten tai käytön seuraamiseen. Upotetun metatiedon (implisiittinen) lisäksi kuvatiedostoissa on automaattisesti syntyvää laitemetatietoa niistä laitteista, joilla digitiointi on suoritettu.

Metatiedon ja niihin liittyvät skeemat saa näkyviin tarkasteltavaksi esimerkiksi kuvankäsittelyohjelmilla. Niillä voidaan myös kirjoittaa metatietoja. Jo pitkään digikuvissa oleva kameravalmistajien kehittämän EXIF-metatiedon tai viestintäalan standardin IPTC-metatiedon on voinut tallentaa kuvatiedostojen otsikkokenttiin. Tarjolla on myös uutta xml-syntaksiin perustuvaa XMP-teknologiaa, jonka avulla tuotettua metadataa lukevat myös uudet käyttöjärjestelmät. Käyttäjän ja museojulkaisijan kannalta olisi suotavaa, että metatiedot saisi näkyviin mahdollisimman helposti, esimerkiksi klikkaamalla kuvan päällä hiiren oikeanpuoleista näppäintä ja valitsemalla kohdan ”ominaisuudet” kuten useimmissa internetissä julkaistuissa kuvatiedostoissa jo onkin mahdollista. Metatietojen tallennustapoja suunniteltaessa tarvitaan kuitenkin asiantuntemusta, koska eri ohjelmistojen toimintojen yhteensovittaminen voi olla hankalaa.

DC muodostuu 15 kuvailuelementistä eli metatietokentästä, joilla jäsennetään kokoelmanhallintajärjestelmästä peräisin oleva, alkuperäistä aineistoa koskeva luettelointitieto metatietopaketiksi tiedoston sisään. Kenttiin sijoitetaan tietoa dokumentin sisällöstä, tekijänoikeuksista ja dokumentin olemuksesta. DC on hyvin joustava kuvailun kehys. Siinä ei ole pakollisia elementtejä ja halutessaan jokaisen elementin voi toistaa. Alkuperäisen aineiston luettelointijärjestelmistä mäpätään sopivien kenttien informaatio osoitettavaksi tiettyihin DC-kenttiin, kun aineistoa digitoidaan. Mäppääminen eli kartoittaminen tarkoittaa tiedonsiirron suunnitelmaa, jonka mukaan toisen järjestelmän tietystä elementistä peräisin olevaa tietoa esitetään toisen tietojärjestelmän elementissä. Esimerkiksi jos museon kokoelmaluettelossa on sisällönkuvailukenttä nimeltään Teosnimi, se voidaan mäpätä DC-elementiin Title, ja kun kuvatiedostoon kiinnitetään metadataa, kaikki tieto, jonka luetteloija on kirjannut Teosnimi-kenttään, kopioituu Title-kenttään.

Kun museot, kirjastot ja arkistot julkaisevat valokuvia verkossa, on kuvatiedosto usein tuotettu valokuvaoriginaalista tai digitointia varten valmistetusta kopiosta. Valokuvien kanssa työskentelevät kutsuvat näitä digitaalisia dokumentteja reproiksi. Valokuvasta voi siis olla useita ilmenemiä tai versioita. Jossakin on alkuperäinen, fyysinen valokuva eli valokuvaesine (photographic object) ja toisaalla kuvatiedosto (photo file, digital photograph), joiden kuva-aihe (visual image) on sama. Valokuvan monistettavuus tuottaa suomen kieleen tässä yhteydessä ongelmia: kuva-aiheella tarkoitetaan tässä sitä ainutkertaista valokuvaajan tuottamaa valotusta (exposure) tai otosta, josta jälkituotannon versiot on tuotettu. Sitä ei pidä sekoittaa joukkoon valokuvaajan ottamia rinnakkaiskuvia, jotka saattavat olla hyvin samannäköisiä, mutta ovat eri valotuksia.

Museoiden kokoelmissa on toistaiseksi vielä vähän kokonaan digitaalisesti tuotettuja valokuvia (born digital). Vanhempi valokuva-aineisto on fotokemiallista eli tuotettu hyödyntämällä valon vaikutusta kemiallisiin prosesseihin. SEPIADES-työryhmä olettaa, että verkossa julkaistun kuvan katselijoita kiinnostaa enemmän se, että alkuperäinen valokuva on esimerkiksi I.K. Inhan tekemä vedos, kuin se ilmeinen tosiasia, että katselukuvan formaatti on jpg. DC:n 1:1 periaatteen mukaan (yksi kohde: yksi kuvailu) näistä molemmista versioista pitäisi laatia omat kuvauksensa, jotka olisivat kuitenkin yhteneväiset sisällönkuvailun osalta. Tarpeettoman toiston välttämiseksi SEPIADES ehdottaakin, että valokuvien DC -sisällönkuvailun kohteeksi otetaan itse kuva-aihe. Silloin voidaan kaikkien sisällönkuvailun kenttien osalta noudattaa periaatetta 1:1. Lähtökohtana on myös, että formaateissa kuvataan alkuperäinen ja kiinnostavin versio kuvasta. Mikäli erilaisista versioista, kuten vedoksista, negatiiveista ja kuvatiedostoista halutaan antaa tietoja, ne kuvaillaan formaatteihin, jossa annetaan tiedot koosta, valmistustavasta, muodosta ja valmistuspäivästä. Siten menetellessä tekijänoikeuskentät ja tallenteen tiedot ovat periaatteeltaan useimmiten 1:moneen, koska jokaisella versiolla voi olla oma tekijänsä. Tästä syystä SEPIADES jättää tallenteen päivämäärän käyttämättä.

Sekä Jani Stenvall että Kristin Aasbø esittelevät artikkeleissaan esimerkkejä sopimuksista Dublin Coren käyttötavoista ja siitä miten kentät tietoineen esitetään. Tavallisimmat syntaksimuodot ovat HTML ja RDF/XML. Oheisissa esimerkeissä on pohdittu visuaalisen sisällön tekijää, ja esitetty kaksi tulkintaa kun valokuvaaja on kuvannut Rembrandtin maalauksen. Formaatti-elementtiä on toistettu, jotta voidaan esitellä useamman kokoelmissa olevan valokuvaversion tiedot.

Esimerkki SEPIADESin suosittelemasta tavasta käyttää Dublin Corea:

  • Creator: Rembrandt Van Rijn
  • Title: The Night Watch
  • Coverage, temporal: 1642 (Visual content)
  • Type: Still Image (Visual content)
  • Format: Oil on canvas (1642) No#aaabbcccc (Manifestation)
  • Format: Photographic copy of painting ( aaabbbccc), nitrate negative (1929) 12X 16cm No# xxxyyyzzz (Manifestation)
  • Format: Photographic copy of nitrate negative (xxxyyyzzz), polyester film (1990) 6X9 cm No# æææøøøååå (Manifestation)
  • Format: Digital copy of polyester film, copy (æææøøøååå), Tiff-file (2002) 2000X2000 pixels RGB No# 777666555 (Manifestation)

Suppose the photograph itself is more interesting than what it depicts, it could be registered according to this example:

  • Creator: Name of the photographer
  • Title: The title the photographer gave to his photograph
  • Description and Subject: These elements would be used to tell that the content of the photograph is a painting by Rembrandt called the Night Watch, from 1642.
  • Coverage, temporal: 1829 (Visual content)
  • Type: Still Image (Visual content)
  • Format: Nitrate negative (1929) 12X 16cm No# xxxyyyzzz (Manifestation)
  • Format: Photographic copy of nitrate negative (xxxyyyzzz), polyester film (1990) 6X9 cm No# æææøøøååå (Manifestation)
  • Format: Digital copy of polyester film, copy (æææøøøååå), Tiff-file (2002) 2000X2000 pixels RGB No# 777666555 (Manifestation)

Lähteet:


Tulossa: • Aineiston konservointitarpeen tarkastaminen • Aineiston valmistelu digitointia varten • Aineiston oikea käsittely

Digitoinnin työnkulku

Standardit

Värinhallinta

Kuvankäsittelyssä pitää olla varma, että on tekemisissä kuvan oikeitten värien kanssa. Tähän päästään melko hyvin ottamalla värinhallinta järjestelmällisesti käyttöön. Se ei ole mikään taikatemppu kuvien värien korjaamiseksi vaan se pyrkii värien samankaltaisuuden läpi koko kuvantuotantolaitteiston, monitorista tulosteeseen. Värinhallintaa pitää koko ajan mitata ja tarkkailla. Tehdyt määritykset eivät jonkin ajan kuluttua enää pidä paikkansa, koska laitteet kuluvat ja sävyt haalistuvat. Värinhallinnan pitää kulkea ketjuna läpi koko digikuvan käsittelyprosessin aina kuvan syntyhetkestä sen käyttöönottoon saakka.

Aivan oma lukunsa on sitten vielä digikuvasta tehdyn vedoksen (tai tulosteen) vastaavuus näytöllä tarkasteltavaan vedostustiedostoon, toisin sanoen toimiiko "soft-prooffaus". Vaikka näyttö olisi täysin oikein rautakalibroitu, ei siitä ole paljoakaan hyötyä jos printterille ei ole tehty samaa, ja kyse on niin sanotusti vaativasta kuvasta ja tulostusmateriaalista. Printterin värinhallinta pitää tehdä aina tulostinlaite- ja tulostusmateriaalikohtaisesti. Lisäksi tulostimet toimivat CMYK-väriavaruudessa (LightJet ja Lambda RGB-laserit poislukien), ja näytöt RGB:ssä, josta myös osaltaan lisää mutkikkuutta.

Tulostimen värinhallinta on tehty valmistajan toimesta sen ajurissa. Ajurit syövät sisään poikkeuksetta RGB-kuvatiedostoja sisäänsä, jotka ne tulkkaavat CMYK:ksi, tehden samalla paperi- ja mustekohtaiset yleiset säädöt. Ongelmana on, että koska nämä säädöt eivät ole yksilöllisesti luodut käytetylle tulostimelle (eikä paperille), paperitulostinajuria käyttämällä soft-prooffaus ei useimmiten toimi. Toisin sanoen, mitä on näytöllä ei välttämättä vastaakkaan sitä mitä tulee ulos printteriltä.

Nämä tulostinlaitekohtaiset ajurit ovat itse asiassa RIPpejä, (Raster Imaging Processor -ohjelmia. Ne ovat nopeita, helppokäyttöisiä, mutta suljettuja (käyttäjä ei pääse niitä itse muokkaamaan). Ne toimivat parhaimmillaan silloin, kun käyttää niiden valmistajien tulostusmateriaaleja ja kuvat ovat sävyalaltaan "helppoja". Mutta ne eivät ole optimoituja juuri Sinun koneellesi eivät juuri Sinun paperirullallesi.

Tilat

Laitteistot

Ohjelmistot

Kuvatiedoston värihallinta tietokoneavusteisessa vedostamisessa: RIP-ohjelmistot

Värinhallinnan tavoite on päästä täydelliseen ketjuun: skannerista / digikamerasta -> näytölle -> vedos, siten että ketjussa värit toistuvat ilman virheitä. Edellä kerrottiin tulostinajureiden pullonkauloista.

Ainoa ratkaisu aina toimivaan vedos-näyttö -vastaavuuteen on käyttää valmistajan tulostinajurin sijaan RIPpiä, Raster Imaging Processor -ohjelmaa, jonka avulla juuri kyseessä oleva printteri säädetään yksilöllisesti kunkin käytetyn vedostusmateriaalin (paperin) mukaan. RIP:ssä käyttäjä optimoi itse (tai hän, joka tekee laiteprofiloinnit) musteen määrä per kukin tulostimen osaväri (esim. Epson 11880:ssa 9 eri väriä), musteiden yhteismäärä ja linearisoidaan tulostin. Viimeksimainitussa pidetään huoli siitä, että musteen määrän kasvaessa värin densiteetti ("voimakkuus") kasvaa myös tasaisesti ("lineaarisesti"). RIPpiä voidaan käyttää myös värihallintaan (RGB -> CMYK muunnokseen, painoprofiilien simuloimiseen), kuvatiedostojen ryhmittelyyn (layout design), automaattisten leikkausmerkkien luomiseen ja tulostamisen automatisointiin.

RIP-ohjelma laskee kuvan pikseli pikseliltä uudestaan huomioiden ohjelmassa asetetut tulostimen musteasetukset. Näin ohjelma muuttaa kuvatiedoston juuri kyseisen tulostimen käyttämään yksibittiseen rasteriformaattiin.

Koska kuvatiedosto pitää myös kääntää RGB:stä CMYK:iin, merkitykselliseksi nousee käytetyn värimoottorin (color engine) laadukkuus. Se voi olla käyttöjärjestelmän oma (esimerkiksi Apple CMM), RIPin oma (monet käyttävät Kodakin värimoottoria RIPeissään) tai se voi olla Photoshopin värimoottori (ACE, Adobe color engine). Viimeksimainittu on yksi parhaimmista, mitä alalla pidetään. Mikään ei siis ohittamasta RIP-ohjelman värihallinnan; ajamalla siis softan lävitse kuvatiedostoja, jotka on jo käännetty Photoshopissa CMYK-väriavaruuteen, printterin ja valitun tulostusmateriaalin ICC-profiilin mukaan. Tapa johtaa myös parhaimpaan lopputuloksen.

RIP-ohjelmistoja valokuvavedostamiseen on useita, monet ovat lähteneet liikkeelle PC-versioina, joista on sitten myös ilmestynyt MAC-versiota. Kirjapainoalalla tekniikan alkuvaihella ratkaisut olivat pääosin Unix-pohjaisia rautaan sidottuja (niin sanotut rautaripit), koska niissä on prosessointitehoa vaadittu melkoisesti. Nykyisin "softaripit" ovat jo yleisimpiä - nykytietokoneissa on tarpeeksi vääntöä.

Kuvatiedostojen tallentaminen: nimeäminen, kansiorakenne, formaatit, raakatiedostot ja käyttötiedostot

Kuvataiteen keskusarkiston käytännöt nimeämisessä

Kuvan metatiedot

Puhutaan kuvan sisäisistä ja ulkoisista metatiedoista. Sisäiset tiedot syntyvät automaattisesti laiteperäisesti kuvan luomisvaiheessa. Lisäksi kuvatiedostoihin voidaan liittää tekijätietoja muun muassa kuvan laitteesta kovalevylle siirron yhteydessä automaattisesti. Kuvan selailuohjelmissa tietoja voi täydentää. Sisäiset metatiedot toimivat ammattimaisesti hoidettujen arkistojen ulkoisten metatietojen lähtökohtana. Luetteloinnin ammattilaiset täydentävät tiedot tiedostojen sähköiseen kuva-arkistoon viennin yhteydessä. Kuvan käyttöönoton yhteydessä voidaan määritellä mitä metatietoja otetaan kuvatiedoston matkaan sen joutuessa arkiston ulkopuolelle.


Laadunvarmistus: metadatan täydennys – tarkistaminen, tekninen ja kvalitatiivinen laaduntarkistus

Skannaus

case: Lasinegatiivin digitointi

Kuinka lasinegatiivi digitoidaan skannerilla?

Valokuvaus

Valtion Taidemuseon kirjaston kokoelmien digitointia julkistettu: Katalog 1973. Kirja luetteloitu Kirjava -tietokantaan, mutta kuvia ei olla metatieto -toimitettu ja arkistoitu eli työ on puoliksi tehty.

Reprokuvaus

case: Taideteoksen valokuvaus

case: Lasinegatiivin digitointi

Negatiivioriginaali; skannatako nega taso/filmiskannerilla, vedostaako ja digitoidako vedos vai valokuvatako negatiivi??? Yritetään avata problematiikkaa.

Digitaalisen aineiston pitkäaikaissäilytys

• standardit

Vedostaminen - digitaalisen (raaka)kuvatiedoston muokkaus eri käyttötarkoituksia varten

(Fyysisen) vedoksen valmistaminen kuvatiedostosta

Oletetaan, että kuva on jo tässä vaiheessa saatu skannattua tai otettu digitaalisella kameralla. Kun allekirjoittanut (Valokuvalmistamo KAR / Klaus A J Riederer) käyttää termiä vedostaminen tarkoittaa se kuvan valmistamista sellaiseen haluttuun näkyvään muotoon, missä värimaailma, terävyys, sävymaailma jne. vastaavat mahdollisimman pitkälle niitä vaatimuksia, mitkä ennakkoon on asetettu tehtävälle vedokselle. Jos ennakkoon ei ole käytettävissä alkuperäisreferenssiä (diapositiivia, malliprinttiä, säädettyä "diginegatiivia"), liikumme vedostajan asiantuntemuksen ja tilaajan ennakkoajatuksen varassa.

Käytännössä vedoksen valmistaminen kuvatiedostosta edellyttää (mikäli ei haluta tehdä useita oikovedoksia), että Digitoinnin työnkulun osatekijät pitävät olla soveltuvin osin kunnossa. Siis: vedostimen (printterin) + musteen + paperin kunnollinen värinhallinta edellyttää näiden + monitorin asianmukaisen profiloinnin sekä RIP (raster imaging processor -ohjelmiston käyttöä, jotta vedostinta voidaan käyttää parhaimmalla tavalla, CMYK-väriavaruudessa. Lisäksi vedostustiedoston tekijän on ymmärrettävä kuinka ihmissilmä havaitsee kuvasisällön suhteessa vedostusmateriaaliin ja kuvakokoon (ja kehykseen/pohjustukseen). Materiaaleja on esim. pigmenttivedostimille olemassa tyypeiltään kymmeniä erilaisia pääryhmiä, kuten esimerkiksi allekirjoittaneen käyttämät:

• FMfrt film frontprint

• FMrvs film reseverseprint

• FArag fine art rag

• FAbar fine art baryta

• BNpvc banner PVC

• BNcae banner PVC adhesive

• BNslk banner silk

• BNpol banner polyester

• PActd paper coated

• PArcd paper resin coated

• PAoff paper offset (plain)

• PAcae paper coated adhesive

• PArae paper resin coated adhesive

• CSbld canvas blend

• CScot canvas pure cotton


ja niiden "fysikaalinen" käyttäytyminen ei ole suinkaan samanlaista. Esimerkiksi mattapapereista ei ole mahdollista saada aikaan samanlaista visuaalisesta densiteettiä (silmän havaitsemaa mustumaa) kuin kiiltävistä (Resin Coated) valokuvapapereista.

Jos voimme nyt olettaa, että edellä kuvatut seikat ovat kunnossa, niin vedostustiedosto voidaan tehdä kuvatiedostosta vaikka seuraavalla tavalla.


Softprooffaus

Ensimmäiseksi valitaan kohdemedian ICC-profiili (Proof Setup) – softprooffataan kuvatiedostoa. Rendering Intentinä käytetään yleensä Relative colorimetric:iä, joka tuottaa puhtaimmat sävyliukumat. Jos mustan pään sävytoisto nousee kriittiseksi, valitaan useimmiten Perceptual.

Upsämpläys eli resoluution nostaminen eli interpolointi

Esim. Epsonin vedostimille 240 ppi (1:1 koossa pisteitä neliötuumalle) on optimi resoluutio, 360 ppi on käytännössä max, siten enempää ei ole mitään järkeä työntää koneelle; 180 ppi riittää monasti jos lapusta väännetään iso. RGB-laser -pohjaiset LightJetit ja Lambdat käyttävät natiivina tarkkuutenaan 200 ja 300 ppi:tä. Siitä huolimatta, niiden jälki on jossain määrin "pehmeää", eivätkä ne pysty samaan tarkkuuteen kuin parhaimmat mustesuihkutulostimet.

Kun tehdään pienikokoisesta tiedostosta iso vedos (eli vuollaan p.sta kultaa), niin interpolointitavoilla on merkitystä. Tähän löytyy kaupallisiakin ratkaisuja, kuten Blowup, joka pitää pintansa, kun interpolointisuhde on suuri. Pienemmillä interpoloinnella homman taitaa käsinkin, varsinkin kun sen tekee portaittain (kts. alle kohta Terävöitys).

Valoituksen ja valotusvirheiden korjaus

Seuraavaksi korjataan skannauksen / digitaalisen kameratiedoston mahdolliset valoitusvirheet (Photoshop työkaluilla: Shadows & highlights, Exposure jne.), joiden asetukset talletaan asetustiedostoihin (-> voidaan palata uudestaan).

Terävöitys ja resoluutio

Sitten tarkastetaan kuvan terävöitys (Photoshop Unsharp mask, USM) ja resoluutio - nämä tekijät eivät ole toisistaan riippumattomia. Jos kuvaa pitää interpoloida tehdään se portaittain käyttäen USM:ää & Resample image:a tai Blowupilla (Photoshop plug-in). Mikäli tehdään pigmenttivedos Epsonin suurkuvatulostimilla, käytetään lopullista tarkkuutta 240 ppi 1:1 koossa. Terävöityksen lisäksi käytetään usein knollausta (USM pieni amount, suuri radius).

Kuvasäädöt

Terävöityksen jälkeen tehdään varsinaiset kuvasäädöt (Curves, Levels, Color balance, Hue/saturation, Selective colors, Brightness & contrast jne.) käyttäen layereita, teoksen esteettisten vaatimusten mukaisesti. Tässä vaiheessa lisätään myös halutut metadatatiedot (tekijänoikeustiedot ja muut vastaavat).

Mikäli RAW-filtterin käyttö on sujuvaa, voi osan edellä tehdä myös käyttäen fotarin RAW-filtteriä, joka siis ajaa saman asian kuin Lightroom, mutta on osa fotaria. Itse asiassa sen onkin varsin suotavaa, koska RAW:tä puörittäessä kuvan "informaatiohävikki" on pienin mahdollinen. Ongelmana tosin on, että fotarin RAW-filtteriä käyttäen soft-prooffia ei saa päälle (koska kuvaa ei ole vielä tuota fotariin sisälle, joten kuvasäätöjä tehtäessä ei voi ottaa huomioon paperin+vedostimen vaikutusta (eli ICC profiilia), joten hienosäädöt joutuu sitten kuitenkin tekemään itse fotarissa.

Näin saatu lopullinen vedostustiedosto talletetaan 8-bit (tai 16 bit) LZW-pakattuna TIFF:nä Adobe RGB (1998) sisällytettynä, tai muu käytetty väriavaruus, kuten ProPhoto RGB. Sen sijaan sRGB on sen verran kapea, että sitä ei pidä käyttää (jollei tiedosto ollut sillä jo ensialkuun tuhottu).

WWW -kuvien tekeminen

WWW-kuvat tehdään RGB vedostustiedostoista. Kuvien resoluutio pudotetaan sopivan pieneksi (esim. 800 px pitkä sivu), ja sitten kuvat talletaan "Save for Web & Devices" –komennolla optimoiduiksi JPG –kuviksi. Kuvalaatu 40 quality on yleensä riittävä, samoin kuvat konvertoidaan sRGB profiiliin, jotta myös heikkolaatuisilla (ja/tai kalibroimattomilla) näytöillä ja verkkoselaimilla kuvan värit & sävyt eivät muuttuisi liikaa halutusta. Metadatat tallettuvat myös www-kuviin, jos käytetään "Save as" - komentoa Photoshopissa, mutta ei "Save for Web & Devices" –komennolla.

Kyllä, olet aivan oikeassa hyvä lukija. Jos kuvatiedoston resoa piti ensin nostaa kauheasti (esim. 30 ppi -> 180 ppi), ja nyt sitten tuosta 600 MB:n vedostustiedostosta taas tiputaan reso sinne johonkin 10 ppi:n (esim. 800 px pitkä sivu), niin älyvapaatahan tuo on. - Mutta ei sitten ihan niinkään, JOS vedostustiedosto piti tehdä joka tapauksessa, niin nyt WWW -tiedosto saadaan (batchilla automatisoiden) kaupan päälle, eikä kukaan näe siinä 800 px JPG:n sutussa mitään 30 ppi -> 180 ppi -> 10 ppi pikselisäätöylimääräroskaa.

Jos vedostustiedostoa ei tarvita, siis kaivataan pelkät WWW -kuva(tiedosto)t, niin sitten vain jätetään tuo upsämplaus -vaihe (esim. 30 ppi -> 180 ppi) pois.

Tulostaminen

Tulostaminen on Cntr+P elikkä omppu+P, eikös vain?

JOS edellä selitetty (RGB) vedostustiedosto on tehty ja ketju on kunnossa (laitteet iskussa ja profiloitu) niin väri-, sävy-, jne. tarkka tuloste ei ole tuloste (allekirjoittaneen suulla ainakaan) vaan se onkin vedos, joka syntyy tämän RGB vedostustiedoston avulla.

Nyt se vain käännetään ko. median profiiliin ja talletetaan 8-bit (tai 16 bit) LZW TIF:si, ko. median (CMYK) ICC-profiili sisällytettynä ja tuupataan RIP:iin (katso lisää yllä kohdasta ohjelmistot / RIP), joka työntää ulos printteristä lappua ulos. Tämä menetelmä EI siis käytä RIP:n värinhallintaa, vaan fotarin, joka käyttää Adoben patentoitua ACEa (Adobe color engine), jonka värinhallintaa parempaa saa hakea, ja jonka mustan pään kompensointi ja Relative/Perceptual Intent:it myöskin toimivat. Samaa ei voi sanoa kaikista RIP:in käyttämistä värihallintakoneista. Siitä huolimatta, RIP on välttämätön, jotta printteri saadaan lineariorisoitua ja sen musteen määrä rajoitettua oikein, vedostusmateriaali- ja mustekohtaisesti.

JOS taas tulostaminen on tiedoston siirtäminen näkyväksi printteriä apuna käyttäen, ilman vedostustiedostoa ja/tai ilman RIP:iä, niin silloin minäkin puhun tulostamisesta, jossa värit ja sävyt on mitä sitä mitä sattuu tulemaan.

Offset vedostaminen

Offset on siinä yksi (digitaalinen) kuvanvalmistusmenetelmä missä toinenkin, mutta sillä on kyllä omat niksinsä ja hienoutensa, se on selvä. Nämä menevät jo sen verran off-topic, että nyt vain viittaan fi-Wikiin ja us-Wikiin.

Jos kuitenkin ajatellaan geneerisemmin (eikä mennä offset-painon rasterinyansseihin sun muihin), niin voidaan ajatella offsettia yhtenä digitaalisena kuvanvalmistusmenetelmänä, eräänlaisena digitaalisena printterinä. Näin ollen, saamalla kirjapainon ko. painokoneelle & paperille tehty ICC (CMYK) profiili, vedoksen tekeminen on (periaatteessa ainakin) suoraviivaista. Edellä kuvattu RGB vedostustiedosto vain käännetään painon CMYK:ksi tätä ICC-profiilia käyttäen; ja tietysti RGB-vedostustiedosto on alun perin soft-proofattu tämän läpi, niin että konversiossa ei synny mitään yllätyksiä.

Mikäli painon paperiprofiilia ei ole saatavilla / tiedossa, materiaali on järkevä toimittaa pääsääntöisesti Adobe RGB (1998) profiloituna. CMYK konversion tekeminen RGB materiaalille ei ole yleensä järkevää, mikäli oikeaa profiilia ei ole tiedossa – useita profiilimuunnoksia tulee välttää, ja painolle RGB -> CMYK konversio on triviaali. Ei ole mitään takeita, että kirjapainokoneen ja valitun paperi nyt sattuisi menemään läpi esimerkiksi nykyisin Euroopassa yleisen Fogra39:n läpi.

Vedostuslaadun varmistus

Vedostustiedoston tarkistus tehdään vertaamalla softproofattua vedostustiedostoa valmiin printin kanssa, standardi valaistuksessa (D50 – toteutettuna D50 F8:lla -loisteputkillä, tähän löytyy hyvä ratkaisu muun muassa Philips TLD Deluxe 36 W / 950, 5000 K korkea R-indeksi, prosarjan loisteputket).

Tarkoitusta varten on toki olemassa myös erityisiä valokaappeja, joissa harmaaseen peltilaatikkoon on vastaavanlaiset loisteputket asennettu, ja kopista löytyy myös telineet printtien asettelua varten.

Käyttöjärjestelmät ja kuvatiedostot: (otsikko harkittava uudelleen kun kirjoittaja löytyy)

• standardit


Linkkejä

http://www.dpconline.org/graphics/index.html

Michael Online

Athena

Laitosten kokemuksia

Kuvien digitointi -osion koordinoija

Anne Isomursu [1]

Haettu osoitteesta http://www.digiwiki.fi/fi/index.php?title=Kuvien_digitointi
Henkilökohtaiset työkalut