Lasinegatiivien digitointi, arkivointi ja vedostaminen Valokuvavalmistamo KAR:ssa / Klaus A J Riederer

Digiwiki

Versio hetkellä 1. joulukuuta 2011 kello 13.09 – tehnyt Jeerola (keskustelu | muokkaukset)
(ero) ← Vanhempi versio | Nykyinen versio (ero) | Uudempi versio → (ero)
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Lasinegatiivien digitointi, arkivointi ja vedostaminen Valokuvavalmistamo KAR:ssa / Klaus A J Riederer

Seuraavassa läpikäydään tapausta Eero Vartian lasinegatiivit 1900-luvun alusta, tilaustyö tehty tammi-helmikuussa 2010.

Sisällysluettelo

Lasinegatiivien digitointityön lähtökohta

Asiakas, Eero Vartian veljenpoika Matti Vartia, otti yhteyttä noin 186 lasinegatiivin kanssa, selvittääkseen mitä niille tulisi/voisi tehdä. Hänen tarpeensa olivat seuraavanlaiset:

  • siirtää talteen jo katoamassa oleva informaatio - osa negatiiveista oli sangen huonossa kunnossa
  • saattaa negatiivit helpommin katsottaviksi positiiveiksi ja käsiteltäviksi - kuvista ei oltu koskaan tehty vedoksia, tai ainakaan niitä ei ollut olemassa
  • muokata kuvia - rajata uudelleen, retusoida jne.
  • välittää/jakaa kuvia helposti muille sukulaisille
  • katsoa kuvia tietokoneella

Kuvista haluttiin paperikopioita pienessä ja mahdollisesti isommassa koossa. Suurennuskoneella kopioiden valmistaminen olisi ollut hidasta ja vaikeaa (=kallista) eikä kuvien muokkausta eikä välittämistä olisi voitu tehdä helposti. Lisäksi ajatus oli esittää kuvia sähköisenä diashowna suuremmalle yleisöjoukolle videotykin avulla. Oli siis aivan selvää, että alkuperäiset tuli digitoida.

Digitoitava aineisto

Kuvat oli säilötty alkuperäisissä pahvilaatikoissaan.
Kuvat oli säilötty alkuperäisissä pahvilaatikoissaan.

Eero Vartia harrasti valokuvausta ja sai isältään palkkikameran, jolla hän otti ensimmäiset valokuvansa noin vuonna 1907, 10-vuotiaana. Kuvien mukana kulkeneen muistivihkon viimeiset vuosilukumerkinnät ovat noin vuodelta 1918, säilyneitä lasinegatiiveja on noin 183 kappaletta. Eero Vartia valmistui ylioppilaaksi 1915 ja lääketieteen kandidaatiksi 1919. Hän kuoli lentävään sikotautiin 1925, 27-vuotiaana. Valokuvia on paljon perheenjäsenistä, perheen kodista, kesämökistä ja muista läheisistä paikoista ja tapahtumista. Ajan merkittävistä yhteiskunnallista tapahtumista ja tilanteista, kuten sisällissodan tapahtumista, on myös jokunen kuva.

Kuvat erotti toisistaan paperi tai useimmin silkkipaperinen kahviservietti.
Kuvat erotti toisistaan paperi tai useimmin silkkipaperinen kahviservietti.

Negatiivien digitoinnin lisäksi haluttiin paperikopiot, jotta kuvien katseluun ei tarvittaisi aina välttämättä tietokonetta/katselulaitetta. Lisäksi heräsi kysymys lasinegatiivien jatkosäilyttämisestä - pitkäaikaissäilyttämisestä. Kovalevyjen, muistikorttien, DVD-levyjen muiden tallennusmedioiden säännöllinen virkistäminen (jatkuva päivittäminen) on työlästä eikä siltäkään näin tekemällä päästä 110% varmuuteen. Niinpä päätettiin, että digitaalisten tallenteiden lisäksi paperikopioista tehtäisiin hyvin laadukkaat lumppupaperiset pigmenttivedokset, jotka säilöttäisiin asianmukaisesti happovapaaseen kuva-albumiin. Näin varmistettaisiin paperikuvien säilyminen mahdollisimman pitkään, ja samalla kunnioitettaisiin kuvausajan henkeä: lumppuvedoksen tunnelma vastaa kuvausajan ja sen ajan kuitupaperin tunnelmaa.

Työn rajaus eli kuvaus eli suunnittelu

Tässä kappaleessa pohditaan työnkulun etukäteissuunnittelua. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty ja hyvin rajattu on puolta halvempaa. Mitä jää jäljelle?

Tasapainon löytäminen: hinta versus aika versus laatu

Yleistäen tässä reaalisessa maailmassa haemme tasapainoa seuraavasta kolmiodraamasta

  • hinta
  • aika
  • laatu

teemme sitten mitä tahansa. Näistä ehdoista vain kaksi voi toteutua samanaikaisesti, kun haetaan tekijöiden ääripäitä. Kiina-ilmiön korostuessa yhä useimmin primäärikriteeriksi nousee hinta. Nykytermein ilmaistuna puhummekin riittävästä laadusta, mikä tarkoittaa, että ylilaadusta ei haluta (eikä välttämättä kannatakaan) maksaa. Aika on usein tekijä, josta voidaan tinkiä - jos ei ole suurta kiirettä, hintoja voi pyöristää alaspäin.

Hinta riippuu ajasta ja laadusta, mutta myös siitä mitä oikeastaan ollaan tekemässä ja kuinka paljon.

Teetettävän työn rajaus 1: mitä tehdään itse?

Kaikki mitä voi itse tehdä, niin kannattaakin tehdä itse – mikäli ei maksa/laske itselleen tuntipalkkaa, ja ehtii/viitsii/jaksaa/huvittaa ja osaa itse tehdä tarvittavat tehtävät. :)

  • Muistivihkon tekstit asiakas siirsi itse talteen, taulukkolaskentaohjelmaan, josta hän sitten sukkelaan laski kuvamääriä ja johon hän laittoi lisää kommentteja.

Kun tietoa on paljon, sitä on pystyttävä hakea: metatietojen merkitys.

  • Metatietojen lisääminen kuvatiedostoihin oli pohdinnan alla, mutta tätä ei koettu tarpeelliseksi tässä hankkeessa. Kaikesta huolimatta, toimittaja silti lisäsi perusmetatiedot kuviin.
  • Kuvatekstin lisääminen kuvankäsittelyohjelmassa vedostustiedostoon torjuttiin myös, koska tämä olisi nostanut hintaa ja ennenkaikkea albumia varten tarkoitetut kuvatekstit eivät olleet valmiita.

Hinta putoaa kun määrä pienenee (ellei paljousale tee tätä kannattomaksi). Voisiko digitoitavaa aineistoa priorisoida, siis vähentää?

  • Vaikka kuvamäärä ei ollut sinänsä kovinkaan mittava, kuvissa oli toistoa: samaa motiivia oli kuvattu useampi ruutu – asiakas valitsi "parhaiten" onnistuneen ruudun työn alle.
  • Kuvissa oli vähemmän jälkipolvelle kiinnostavia motiiveja: näitä negatiiveja ei digitoitu.

Mitä tehdään pois raakatulle, digitoimattomalle materiaalille? Alkuperäisillä voi silti olla jatkossa merkitystä. Kaikki materiaali tulisi säilöä jälkipolville – vai tulisiko?

  • Asiakas sai (pientä lisäkorvausta vastaan) materiaalit ja tarvikkeet Kuvavalmistamo KAR:lta lasinegatiivien arkivointia varten.
  • Asiakas pesi itse nämä ei-digitoitavat negatiivit ja arkivoi ne itse negataskuihin.


Teetettävän työn rajaus 2: mitä ulkoistetaan?

Mitä ei osata tehdä itse, mutta tulee tehdä, teetetään ulkona. Kaiken kaikkiaan digitoitavaksi jäi lopulta 104 lasinegatiivia.

  • Digitoitavaksi asiakas valitsi "mielekkäät" kuva-aiheet, joiden joukossa oli huonokuntoisia lasinegatiiveja.

Se mitä tehdään, tehdään riittävän hyvin + ainakin vähän päälle.

  • Valokuvauskojeen optiikka ei näyttänyt olevan modernilla tasolla eikä paperivedoksia kuviteltu tehtävän "kotitaulua" suurempana (esim. 50 * 70 cm2, mihin toimittaja laski silti vähintään 1.5-kertaisen varmuuskertoimen.
  • Negatiiveja ei digitoitu skannerin täydellä resoluutiolla, koska lasinegatiiveissa ei edes ollut tämän vertaa todellista informaatiota.

Se mitä tehdään, tehdään järkevästi, asiakkaan tarpeet huomioiden. Järkevien ulkoistettavien töiden lisääminen samalla kertaa ei nosta kokonaishintaa samassa suhteessa kuin työt erikseen teetättämällä.

  • Kuvien pigmenttivedostaminen hyvin säilyvälle lumppupaperille - pitkäaikaissäilytys huomioiden - olisi ollut epäviisasta retusoimatta samalla kuvatiedostoja.
  • Työläs retusointi ja sen tallentaminen tehtiin täyden resoluution digitoituihin tiedostoihin - jatkossa isompia vedoksia saataisiin helpommin (halvemmalla).
  • Pigmenttivedosten koko määriteltiin käyttötarkoituksen, siis kuva-albumin koon mukaan: 13*18 cm2, tässä vedoskoossa materiaalikulut eivät vielä olisi merkittäviä (asiakas sai suhteessa enemmän: paljon hyvin säilyvää työtä).

Ylilaadusta ei kannata maksaa, vaikka primaa pedantti duunari haluaisi tehdä väkisinkin.

  • Kuvien retusointi tehtiin suhteessa vedostettavaan kuva-alaan: kuvaa katsottiin ja editoitiin noin 4x lopullinen koko; tärkeät yksityiskohdat (kuten kasvot) suuremmalla suurennoksella ja vähemmän tärkeät pienemmällä suurennoksella.


Miten ja mistä tingitään?

Suomalainen on yleensä huono tinkimään, jota voi tehdä muutenkin kuin vain alennuksia vaatimalla.

  • Tuntityönä hinnanmuodostus on aina reilu molemmille osapuolille.
  • Urakkahinnassa riski on aina jommalla kummalla, ja palveluntarjoajan ammattilaisuutta mittaa riskin maksimointi asiakkaalle. Miksi silti urakkaa aina suositaan? (Koska ei luoteta ihmisiin.)
  • Laadusta voi tinkiä.
  • Määrästä voi tinkiä.
  • Kiireestä voi tinkiä.
  • Voi teettää enemmän keikkaa kerralla, ja saada paljous (monityövaihe) alennusta.
  • Voi kerätä kavereiltakin lisätyötä samaan keikkaan, ja saada paljous (monityövaihe) alennusta.
  • Voi noudattaa erilaista hinnanmuodostusperiaatteita per työvaihe.
  • Kun antaa kunnioitusta, sitä saa itsekin.
  • Epä/ennakkoluulot ovat yleensä pahasta.

Tehdäkö tuntityönä vai urakkana? Keikka jaettiin lopulta osiin hinnanjakautumisen suhteen.

  • Digitointi, arkivointi ja kuvien vedostaminen tehtiin kappalehinnalla.
  • Kuvatiedostojen retusointi tehtiin lopulta tuntityönä.
  • Kuvia vedostettiin 84 kappaletta (104 digitoitiin 186 kuvasta), jotka siis myös retusointiin.

Miten asiakasta palvellaan?

Ollaan rehellisiä ja tehdään homma hyvin. Tyytyväinen asiakas tulee takaisin; tyytymätön voi ruveta ilkeäksi ja haukkua vielä muillekin.

  • Kerrotaan asiat niinkuin ne ovat. Jos homma ei tule toimimaan, kerrotaan se heti.
  • Ei peitellä omia virheitä.
  • Keskitytään olennaiseen asiakkaan kannalta, mikä ei olekaan aina kovin helppoa.
  • Tehdään selväksi, että haetaan mutkikkaissakin ratkaisuissa asiakkaan etua.
  • Palvellaan kokonaisvaltaisesti, avaimet käteen periaatteella.

Digitoinnin työnkulku

Tässä kappaleessa kerrotaan digitoinnin työnkulusta. Raskaan sarjan ammattivehkeillä työt syntyvät tehokkaammin kuin ihmisvoimin.

Työnkulku Valokuvavalmistamo KAR:ssa on aina jossain määrän tapauskohtainen. Seuraavassa läpikäydään Eero Vartian 1900-luvun alun lasinegatiivien digitointia, mutta menetelmät ovat pitkälle samoja muitakin materiaaleja työstettäessä.

Digitointikalusto

Herkkien lasinegatiivien skannaus on koettu museoalalla hyvin haasteelliseksi, tämän voi päätellä voi myös muista Digiwikin kirjoituksista

jotka keskittyvät lasinegatiivien digitointiin valokuvaamalla. Suuri huoli on, että tavanomaisissa skannereissa negatiivit lämpinevät huomattavasti, minkä johdosta lasinegatiivien odotettu jäljellä oleva elinikä laskee. Toinen murhe on, että laitteiden tekninen laatu ei riitä lasinegatiivien digitointiin.

Valokuvavalmistamo KAR:n skannerit

  • Fuji Lanovia C-550 –skanneri ja
  • Agfa XY-15, Agfan OEM-versio laittesta Fuji Lanovia C-550; eroaa vain softalla (joita voi käyttää ristiin)

edustavat tasokoneiden (flatbed scanner) raskaan sarjan huippuja, joissa tekniset ratkaisut ja laatu ovat aivan omaa luokkaansa. Nämä eivät ole saavutettavissa kevyemmän sarjan laitteilla, kuten lukuisat arvostetut ja omat testit testit osoittavat, katso esimerkiksi

Fuji Lanovia C-550 / Agfa XY-15 valopöytä on rakennettu siten, että valolähteet (pienoisloisteputket) sijaitsevat etäällä skannauslasista, johon valo heijastuu. Tasovalo ei ole päällä skannatessa, vaan tällöin liikkuva valovarsi valaisee läpivalaistavaa (negatiivi/positiivi) kohdetta. Valolähteenä on 20 W miniatyyriloistelamppu, jonka altistuksessa lasinega on vain sen ajan kun varsi pyyhkii kohdetta, CCD kameran sitä kuvatessa. Valo- ja lämpöaltistumat skannatessa ovat minimaaliset eikä lasinegan lämpötila muutu ympäristön vastaavasta skannatessa.

Fuji C-550 Lanovian maksimi densiteetti on 3.9 D ja resoluutio on 5000 dpi kaikkialla (stichaava kone, todellinen mitattu tarkkuus vähintään 85 - 100 % tästä, katso Pixel Perfect I, Part 2: Testing the Scanning Quality Of Nine High-End Flatbeds, the Classic review, Seybold 1999 Vol 28 Nro 11, 1.4 MB PDF, mikä ylittää lasinegatiiveissa olevan (sis. filmin emulsion ja käytetyn optiikan) tarkkuuden.

  • Skannerin täydellä tarkkuudella tiedostoista tuli melkoisia: 9*12 cm2 @5000 dpi -> 400 MB 8-bit harmaasävytiedosto -> 1.9 * 2.5 m2 vedos @240 ppi.
  • Kuvat digitoitiin edellä mainitusta neljänneskokoon (pyöreät 8500 * 11500 pikseliä), joka ei ainakaan alittanut filmin ja optiikan todellista informaatiota.
  • Käytetyllä tarkkuudella Kuvavalmistamo KAR voi valmistaa ilman interpolointia metrin leveän vedoksen ja interpoloimalla vielä tästä neljä kertaa isomman vedoksen, silmää häiritsemättä.

Tässä työssä skannerina käytettiin Fuji C-550 Lanoviaa, jossa pyörii suljettu (proprietary) skannausohjelma C-scan Plus (v. 3.2) Mac OS 9.2.2 -käyttöjärjestelmässä. Ohjelma, kuten rautakin, on tehty raskaaseen tuotantokäyttöön kirjapainoympäristössä ja pyörii varsin vikkelään 2x1 Ghz Quicksilver -mäkissä, josta ei skannerin valmistusaikana voitu unelmoidakaan. (Tosin, jos laitteen toinen prosessorikin toimisi niin megoja valuisi kovalevylle vieläkin vauhdikkaammin). Nämä koneet eivät ole yleisiä eivätkä helppoja. Niiden valmistus on lopettu jo vuosia sitten eikä niille löydy mitään tehtaan tukea: näiden skannereiden kanssa toimivan tulee ymmärtää itsekin tekniikasta ja tietokoneista melkoisesti.

Skannerikone on kiinni 1 Gb intranetissä, parin reittimen ja parikymmenen GAT6-runkokaapelimetrin päässä kuvankäsittelykoneesta. Kaikki kuvankäsittely tehtiin Photoshopilla (CS4; OSX 10.5, Mac G5 PPC 2x2.5 GHz, 8 GB RAM), profiloiduilla monitoreilla (30” Cinema Display Alum.; 2-näyttö ViewSonic VP201b) valokontrolloidussa ympäristössä (D50 päivänvaloammattiloisteputkien valaistuksessa). Vedokset valmistettiin talon sisällä profiloidulla Epson 11880 8-väri 64" pigmenttivedostimella, mattamustalla.

Esivalmistelut

Aivan ensimmäiseksi kaikki digitointitilat pölynimurointiin ja vesipestiin huolellisesti, ja työtasot tyhjennettiin muusta romusta.

Näytöt oli rautakalibroitu jo aikaisemmin, ja ne pitivät kutinsa. Skannereiden kalibrointi oli varmistettu aiemmin.

Agfa XY-15 skannerin kanssa oli ongelmia, ja sitä ohjaava Mac on hitaampi kuin Fuji C-550 Lanovian, skannerina käytettiin siis Lanoviaa. Koska lasinegat piti puhdistaa alkoholiliuoksella, myös tämän takia oli syytä käyttää Fujia (kone eri tilassa kuin kuvankäsittelykone).

Asiakas, Matti Vartia, toimitti paperimuodossa taulukon (työlistan), jossa oli yksilöity ruudun numero, sisältö / kuvaus ja rajaus skannausta varten. Joukosta oli poistettu jo valmiiksi ei-digitoitavat ruudut, mikä helpotti digitoinnin työskentelyä (mutta teetti enemmän työtä loppuarkivoinnissa).

Ensimmäinen varsinainen työvaihe oli etsiä korista oikea laatikko - selvyyden vuoksi lasinegat digitoitiin (pääosin) numerojärjestyksessä. Valtaosissa laseissa oli jäljellä kuvaajan, Eero Vartian, liimapaperinen tms. lappu, jossa oli käsin kirjoitettuna ruudun numero.

  • Laatikosta nostettiin esille sopiva kertatyömäärä, minkä käytännössä oli skannerin (tasolevyn) kertakapasiteetti = 8 - 12 kpl.

  • Ruudut puhdistettiin huolellisesti ja varovaisesti _lasi (EI emulsio)_ puolelta käyttäen tislatun (akku)veden ja isopropanolin 50-50 % liuosta ja nukkaamattomia kertakäyttöisiä kuitupyyhkeitä. Osa ruuduista oli niin likaisia, että pyyhe mustui aivan silmissä, erityisesti näin oli niissä laseissa, joiden ympärillä on paperipaperi (ei silkkipaperinen servietti).
  • Luonnollisesti lasiruutua pitäneessä kädessä oli paksu puuvillahansikas, pesukädessä Latex-hansikas.

Tämän jälkeen skannerin lasilevyn puhdistettiin tarvittaessa lasinpuhdistusliuoksella ja aina paineilmalla, jolla puhdistettiin myös lasinegat juuri ennen niiden asettamista lasilevylle.

Digitointi eli skannaus

Lasinegat asetettiin skannaustasolle "oikeinpäin" eli emulsio alaspäin. Koska kyse oli mustavalkonegatiiveista, hajovalo ei ollut ongelma eikä niitä tarvinnut maskata.

Skannerin ja softan vauhti oli riittävä yhdelläkin prosessorilla. Ihminen ei pysy niiden perässä: lasinegojen puhdistaminen oli usein hitaampaa kuin niiden skannaus, jälkikäsittelystä puhumattakaan.

  • Kuvat skannattiin siten, että musta ei mennyt täysin tukkoon (n. 5/255) eikä valkoinen pää puhki (n. 250/255).
  • Kuvia ei terävöitetty lainkaan skannerissa.
  • Ruudut skannattiin 8-bittisinä 50 l/mm 250 % suurennoksella, josta syntyi siis noin pyöreät 8500 * 11500 pikseliä.
  • Ruudut nimettiin yksinkertaisesti evartia###.tif, missä ### on kolmenumeroinen järjestysnumero alkaen 001:sta.
  • Skannausohjelma tuotti pakkaamattomat 8-bittiset harmaasävy TIFF-tiedostot, ei ICC-profiilia.


Oleellista on, että laadukkaalla laitteistolla työskenneltäessä joka kuvaa ei tarvitse säätää skannausvaiheessa käsin erikseen, vaan tämä voidaan tehdä kaikki jälkikäteen kuvankäsittelyohjelmassa, kuvan laadun tästä laadun kärsimättä. Skanneri tuottaa automaattisesti negatiivista laadukkaan positiivikuvan. Valitsemalla positiivikuva skannerisoftasta, saadaan negatiivikuvasta negatiivikuva, jonka invertointi Photoshopissa tuottaa huonomman lopputuloksen kuin skannerin suoraan tuottama positiivikuva.

Metatietojen lisäys ja (raaka)digitointitiedostojen tallennus

Raakaskannatut tiedostot ei tallennettu sellaisenaan vaan ne pakattiin ja niihin lisättiin perusmetatiedot ylimääräisenä bonuksena.

  • Kuvat avattiin Photoshopissa ja niihin lisättiin metatietoina valokuvaaja (Eero Vartia), kuvausajankohta karkeasti (1910-luku) ja metadatan syöttäjä (KAR Klaus A J Riederer 2010).
  • Kuvat talletettiin 8-bittisinä harmaasävy-TIFF-tiedostoina, LZW-pakattuina, ilman ICC-profiilia.

Raakaskannatut alhaisen resoluution kuvat ovat katseltavissa osoitteessa http://www.kar.fi/Customers/Vartia.

Lasinegatiivien arkivointi eli pitkäaikaissäilyttäminen

Skannauksen valmistuttua lasinegat laitettiin Klugin PAT-testattuihin puolitettuihin 9x12cm2:n pergamiinitaskuihin ja kuljetusta varten pahvilaatikkoon numerojärjestyksessä. Työlistaa päivitettiin työn etenemisen mukaan.

Loppusäilytys tulisi tehdä happovapaassa ympäristössä, museolaatuisissa (ei puu)laatikoissa, joissa väliseinäkkeet aina 5-7 lasinegan välissä, säilyttynä 18+-2 C-asteen lämpötilassa ja 30-40 +-5 % suhteellisessa ilmankosteudessa, kts. lisää esim.

Työn aikana yksikään lasiruutu ei saanut siipeensä, vaikka osissa niissä oli lika hyvin tiukassa.

Kuvatiedostojen tietokoneavusteinen restaurointi eli entisöinti eli entistäminen eli prikkaus eli retusointi

Kaikki kuvankäsittely tehtiin Photoshopilla (Mac CS4) kuvankäsittelykoneessa, vedostustiedostot säädettiin päänäytöllä soft-proofattuina.

Kuvankäsittelyssä (kuten kaikessa muussakin työssä ;) ) oleellista on tietää heti alussa mitä lopputulokselta odotetaan.

  • Tässä tapauksessa oli ennalta sovittu, että kuvista poistetaan roskat, naarmut, kulumat, syöpymät ja muut vastaavat, eli että kuvat entisöidään kuvaushetkeä vastaaviksi.
  • Retusointi tehdään sillä tarkkuudella, että 13*18 cm2 koossa ei näitä virheitä voida havaita, ts. tästä noin 4x suuremmassa koossa (n. 50*60 cm2) tarkasteltuna vielä ei ole silmää pahemmin häiritseviä tekijöitä.
  • Dokumentteja ei alettu "vääristämään": ruudun kulmaan liimattuja numerolappuja ei (pääosin) prikattu pois kuvista eikä myöskään palkkikameran valovuotoja (negatiivin laaja-alainen solarisaatio).
  • Kuvan entistäminen tehtiin korkearesoluutioisiin tiedostoihin, ja nämä ns. prikatut harmaasävytiedostot tallettiin korkearesoluutioisina: 8 bit LZW-pakattu TIFF (ei ICC:tä), noin 30 - 80 MB kuvasisällöstä riippuen.

Pigmenttivedosten valmistaminen digitoiduista ja restauroiduista kuvatiedostoista

Seuraavassa vaiheessa kuvista tehtiin vedostustiedostot laadukkaalle lumppupaperille (Ilford TA15, 100 % happovapaa).

Tämä työprosessi noudattaa tietysti samaa, mistä olen yleisemmin kirjoittanut Digiwikissä. Mutta repetitio est mater studiorum, eli käydään tässä nyt lävitse tämä tapaus. Tarkkaavainen lukija huomaa, että kuvasäätöjen järjestys hieman eroaa allakerrotusta. Pääosin järjestyksellä ei ole väliä, mutta toisinaan kyllä. (Ai että milloin on väliä ja milloin ei? No, sehän riippuu tietysti kastikkeesta.)

Kuvan rajaus haluttuun ja extrapolointi eli resoluution pienentäminen

Digitoidussa ja restauroidussa kuvatiedostossa tarkkuutta eli resoluutiota oli vaikka muille jakaa: yli metriseen vedokseen. 240 ppi 1:1 koossa riittää vallan mainiosti Epsonin printtereille, ja yli 360 ppin ei kannata missään nimessä mennä. Koska nyt kyse oli pienistä vedoksista (katsotaan läheltä) ja vedostin Epson 11880 on luokkaa rankka, niin käytettiin 360 ppi:tä.

  • Kuvatiedosto rajattiin halutun mukaiseksi (sitä ei oltu tehty skannatessa, mikäli koko kuva-ala oli ehjä eikä täten häirinnyt skannerin valoitusta).
  • Kuvatiedoston koko laskettiin (extrapoloitiin) 13*18 cm2 (+ noin 5 mm leikkuuvaraa) @ 360 ppi resoluutioon.

Kuvan softprooffaus

Kuvat pitää kääntää värikuviksi, jotta varmistutaan, että ICC-profiili toimii aukotta, sävytoisto on neutraali ja sävyala rikas.

  • Harmaasävykuva käännettiin värikuvaksi (8-bit RGB, Adobe RGB (1998) -väriavaruus).
  • Kuvat soft-prooffattiin lasketun paperin/printterin mukaisesti, valittiin kohdemedian ICC-profiili (Proof Setup > Custom > ..) – näin siis softprooffataan kuvatiedostoa. Rendering Intentiksi valittiin Perceptual, jotta mustan pään sävyala toistuu hyvin.

Valoituksen / kuvausvirheiden korjaus

Seuraavaksi korjattiin valokuvaajan mahdolliset valoitusvirheet. Skanneri/softa ei tietysti tehnyt virheitä, koska ovat koneita. ,)

  • Photoshopin työkalut: Shadows & highlights (talletettiin .shh -tiedostoon), paljon käytettiin myös Exposure-tasoa (layer).

Kuvasäädöt

Seuraavaksi tehtiin varsinaiset kuvasäädöt, joilla kaivettiin mahdollisimman paljon visuaalista informaatiota kuvatiedostoista, hyvää (valokuvaajan/vedostajan) makua rikkomatta.

  • Photoshopin työkalut: Curves, Levels, Color balance, Hue/saturation, Selective colors, Brightness & contrast -tasoja käyttäen, teoksen esteettisten vaatimusten mukaisesti.

Kuvan terävöitys

Kuvan terävöityksestä ollaan yleensä montaa mieltä. Toisten mukaan sitä ei pidä tehdä juuri lainkaan (siis heidän, jotka pitävät pehmeistä Lambda/Lightjet vedoksista), ja jotkut ajavat liiankin terävää kuvaa. Ongelmana on digipokkarit, jotka tekevät jo valmiiksi hieman liian terävää kuvaa, josta on sitten vaikea tehdä sen vuoksi tasapainoista (digitaalisen rakeen suhteen ei-silmille hyppäävää) isokokoista vedosta.

Terävöitys ei ole aivan yksinkertainen asia. Se tulee tehdä sopivasti suhteessa printin (fyysisen vedoksen) kokoon, kuvasisältöön/motiiviin, vedostusmateriaalin ja vedostimeen/musteisiin, missä vedostajan kokemuspohjainen tietämys on kullan arvoinen.

  • Tässä työssä skannerin jälkeä sopii terävöittää keskinkertaisesti (USM n. 100 % 1.0 rad).
  • Kuvaa knollattiin myös keskinkertaisesti (USM n. 15 % 15 rad).

Metatietojen lisäys

Metatiedot ovat tärkeitä, kun kuvia on paljon ja tieto pitäisi olla hakukelpoista, ainakin lukemakelpoista. Tässä työssä tilaaja ei nähnyt metatietoja tärkeinä. Ylimääräisenä bonuksena lisättiin perustiedot.

  • Kuviin lisättiin myös metatietoina valokuvaaja (Eero Vartia), aika karkeasti (1910-luku) ja metadatan syöttäjä (KAR Klaus A J Riederer 2010).


RGB-vedostustiedoston tallennus

Kun edellä mainitut operaatiot on tehty, ja lopputulos näyttää hyvältä pienessä ja suuressa koossa (näytöllä suurentaen/pienentäen) soft-prooffattuna (siis että värit ja sävyt näkyvät paperivedoksessa samanlaisina kuin näytöllä) talletetaan lopputulos.

  • Näin lopulta on valmis vedostustiedosto, 8-bit RGB tiedosto, jossa noin 5 layeriä ja kokoa n. 20 MB LZW-pakattuna TIFF-tiedostona.

Näyttö- ja WWW -kuvatiedostojen valmistaminen

Raakatiedostot ja prikatut tiedostot olivat kooltaan noin 30–80 MB ja säädetyt RGB kuvatiedostot noin 20 MB. Selvästikin oli järkevää tehdä alhaisemman resoluution tiedostot kuvista nopeampaa näyttökatselua varten.

  • Näyttökuva tehtiin extropoloimalla RGB-vedostustiedostoista, 1280 px leveys.
  • Näyttökuva talletettiin metatiedot poistaen Save for Web & Devices –komennolla optimoiduiksi JPG –kuviksi, 60/100 laadulla, sRGB väriavaruuteen käännettynä.
  • WWW-kuvat tehtiin jälkikäteen (kun kaikki kuvat oli käsitelty) Photoshopin Web Photo Gallery -automaattirutiinilla näyttökuvatiedostoista metatiedot poistaen; 600 px pitkä sivu, alhainen JPG laatu.

Vedosten tulostaminen eli vedostustiedoston ajaminen

Edellä on kuvattu kuinka vedostustiedostot luotiin (Adobe) RGB (1998) -väriavaruudessa. Printterit (paitsi Lambda/Lightjet) toimivat CMYK-maailmassa. Jos käytetään valmistajan tulostinajuria, se tulkkaa RGB-kuvat CMYK:ksi ja tekee niihin paperi- ja mustekohtaiset yleiset säädöt. Ongelmana on, että koska nämä säädöt eivät ole yksilöllisesti luodut käytetylle tulostimelle (eikä paperille), paperitulostinajuria käyttämällä soft-prooffaus ei useimmiten toimi. Toisin sanoen, mitä on näytöllä ei välttämättä vastaakkaan sitä mitä tulee ulos printteriltä.

Ainoa ratkaisu aina toimivaan vedos-näyttö -vastaavuuteen on käyttää valmistajan tulostinajurin sijaan RIPpiä, Raster Imaging Processor -ohjelmaa, jonka avulla juuri kyseessä oleva printteri säädetään yksilöllisesti kunkin käytetyn vedostusmateriaalin (paperin) mukaan. RIP:ssä optimoidaan musteen määrä per kukin tulostimen osaväri (esim. Epson 11880:ssa 9 eri väriä), musteiden yhteismäärä ja linearisoidaan tulostin. Viimeksimainitussa pidetään huoli siitä, että musteen määrän kasvaessa värin densiteetti ("voimakkuus") kasvaa myös tasaisesti ("lineaarisesti"). RIPpiä voidaan käyttää myös värihallintaan (RGB -> CMYK muunnokseen, painoprofiilien simuloimiseen), kuvatiedostojen ryhmittelyyn (layout design), automaattisten leikkausmerkkien luomiseen ja tulostamisen automatisointiin.

RIP-ohjelma laskee kuvan pikseli pikseliltä uudestaan huomioiden ohjelmassa asetetut tulostimen musteasetukset. Valokuvavalmistamo KAR ei käytä RIP:iä värienhallintaan itsessään: RIP:iin tuodaan jo valmiiksi CMYK:kiin käännetyt vedostustiedostot. Photoshopin värimoottori (ACE, Adobe color engine) on yksi parhaimmista, ja näin toimimalla päästään parhaimpaan vedos-näyttö -vastaavuuteen.

  • RGB-kuvatiedostosta valmistettiin CMYK-vedostustiedosto: kuva käännettiin paperin mitattuun ICC-profiiliin (convert to profile), samaan jota käytettiin soft-proffaauksessa, mustan pisteen kompensointi, perceptual intent ja ditherointi käytössä
  • CMYK-tiedostoista (kuva-ala 13*18 cm2) yhdistettiin isommaksi kuvatiedostoiksi (lumppupaperin leveys 91.4 cm2)
  • Isokokoiset CMYK-tiedostot siirrettiin RIPpiin ajettavaksi
  • Vedostimen (Epson 11880) toiminta tarkastettiin; tulostuspäiden kunto tarkistettiin (Nozzle check)
  • RIPin laskemat 1-bittiset tiedostot siirrettiin tulostimelle ajettaviksi


Vedosten jälkikäsittely

Vedosten jälkikäsittely, varsinkin kun kyseessä on paksu mattapaperi rullalla, on tuskallista.

  • Vedosten nostaminen vahingoittumattomana printteristä ja leikkaaminen paperipinnan kärsimättä on kaikkein vaativinta!
  • Asiakkaalle luovutettiin määrämittaan leikatut vedokset, asiakas kiinnitti ne itse kuva-albumiin Valokuvavalmistamo KARin brieffin pohjalta (happovapaa albumi silkkipapereilla, kuvat albumiin kuvakulmilla, paperiin saa koskea vain reunalta puhtaat puuvillahanskikkaat kädessä)

Kuvatiedostojen tallentaminen ja pitkäaikaissäilytys

Edellä laajahkosti kuvattu raakaskannatut, restauroidut, näyttötasoiset ja vedostustiedostot talletettiin kaikki tarkoitusta varten hankitulle 1 TB vaihtokovalevylle ja neljälle DVD-levylle. Työvaiheet olivat allakuvatut.

  • Tiedostonimien tarkistaminen
  • Tiedostorakenteen (puun) muodostaminen
  • Tiedostojen kopiointi oikeaan paikkaan puussa
  • Kansiorakenteen kopiointi asiakkaalle hankitulle USB-kovalevylle
  • Kansiorakenteen jakaminen ja kopiointi DVD -levyille
  • Kovalevyn ja DVD:n toiminnan tarkistaminen
  • DVD:n nimeäminen

Pitkäaikaissäilytys on hankala kysymys, jopa niin hankala, että siihen ei kukaan oikeastaan halua ottaa virallisesti kantaa. Kuinka kauan kovalevy / DVD / CD / muistitikku / tietokonenauha ja muut digitaaliset tallennusmediat säilyvät? Helppo vastaus: kukaan ei tiedä tarkasti. Menettämisriskiä voi vähentää pitämällä monta kappaletta tiedostoista, kuten tässä tapauksessa:

  • Asiakkaan kannettavan tietokoneen kovalevy (lauennee ensimmäisenä? eliniän odote ehkä 2-5 vuotta)
  • 1 TB vaihtokovalevy (, jossa kuvatiedostot omassa osiossaan, toinen osio muuta käyttöä varten; eliniän odote ehkä 3-5 vuotta)
  • DVD-levyt (huh, ei mitään hajua; eliniän odote ehkä 0-10 vuotta)

Niin, tietotekniikan kanssa päivät päästensä työskenneellä ei ole antaa kovin ruusuista tulevaisuutta näille tallenteille. Ainoa tapa varmistaa tietojen säilyminen näillä näkymin on virkistää tietoa säännöllisesti, esimerkiksi puolen vuoden välein tarkistaa median toimivuus ja esimerkiksi 3-5 vuoden välein kopioida tiedot uusille medioille. Tarvittaessa kopioinnin yhteydessä pitää tehdä formaattikonversio, jotta tiedostojen lukukelpoisuus ohjelmistoissa myös säilyy. Digitaalisessa maailmassa saattaa hyvinkin näet käydä niin, että vaikka tiedot eivät sinänsä katoaisi, katoavat laitteet ja ohjelmistot, jotka tukevat vanhoja tallennuslaitteita ja -formaatteja.

Edellä mainitun työlään ja hieman lohduttomaltakin tuntuvan bittien kohtalon vuoksi päädyttiin siihen, että restauroiduista tiedostoista tehtiin paperikopiot parhaiten säilyvälle materiaalille: 100 % happovapaa lumppu (=puuvilla) paperille. Sen eliniän odote on 100 - 200 vuoden tietämissä, jos vain kuva-albumia ei unohdeta aurinkoiselle pöydälle / ulos / vuotavan kukkaruukun alle jne. Vielä parempi olisi ollut tehdä kahdet kopiot, toiset säilöä museaalisesti ja toisia voisi sitten näyttää aina tilaisuuden tullessa. Mutta kopiot voidaan tehdä myös myöhemmin - niin kauan kuin bitit ovat tallessa.

Lopetus - Töiden luovutus ja laskutus & uuden keikan odottaminen

Lopussa kiitos seisoo vai seisooko? Tällä kerralla kyllä (suomalaisten on vaikea käyttää sanaa "kiitos"). Homma tuli tehtyä niin mallikkaasti, että siitä kehtaa kirjoittaa muillekin täällä Digiwikissä. (Ei siinä mitään, kyllä muistakin keikosta riittää kerrottavaa ja katsottavaa, kts. vaikka [http:www.kar.fi/Referenssit Valokuvavalmistomo KAR referenssit].)

Lopputulokset

Asiakas toi näytille kuva-albuminsa, josta tuli niin hieno, ettei hän sitä ihan jokaiselle näytäkään. Tässä kuitenkin muutama kuva malliksi muille ihmeteltäväksi.

Laskutus

Mitä homma maksoi?

  • Aivan liian vähän.
  • Lasku PDF:nä asiakkaalle.
  • Tuntityöstä tuli halvempaa kuin urakkatyöstä.

Mitä opimme?

Asiakaspalvelu on kaiken a ja o. Miten se menikään? Ollaan rehellisiä ja tehdään homma hyvin. Tyytyväinen asiakas tulee takaisin; tyytymätön voi ruveta ilkeäksi ja haukkua vielä muillekin.

  • Kerrotaan asiat niinkuin ne ovat. Jos homma ei tule toimimaan, kerrotaan se heti.
  • Ei peitellä omia virheitä.
  • Keskitytään olennaiseen asiakkaan kannalta, mikä ei olekaan aina kovin helppoa.
  • Tehdään selväksi, että haetaan mutkikkaissakin ratkaisuissa asiakkaan etua.
  • Palvellaan kokonaisvaltaisesti, avaimet käteen periaatteella.

Poikiko uutta keikkaa?

Ai että tuliko uutta keikkaa? Kyllä vain.

  • Puolikkaan lasinegan (sen yhden ainoan, joka oli rikki valmiiksi) täydellinen restaurointi ja 30*40 cm2 vedoksen tekeminen ja kehystäminen paspan alle, kts. siitä lisää Valokuvavalmistomo KAR referenssit. Puolikkaat oli alunperin raakaskannattujen joukossa, mutta ei jatkotyöstettävien.
  • Esitelmä aiheesta Valokuvien entistäminen ja säilyttäminen yhdessä asiakkaan Matti Vartian kanssa Hesperian rotaryklubilaisille Cantina Westissä, Helsingissä, 18.5.2010, paikalla lähes 20 kuulijaa. Hyvä ruoka, tosin ahneella oli.. :-/
Henkilökohtaiset työkalut