Lasinegatiivin valokuvaus Helsingin kaupunginmuseossa / Jan Alanco

Digiwiki
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Signe Branderin kuvia näyttelyyn

Aikaisemmin on toimittu niin, että näyttelyihin tarkoitettujen vedosten tekemiseen on toimitettu tekijälle valokuvavedokset. Parhaimpina originaaleina on pidetty suoraan negatiiveista tehtyjä pinnakkaisvedoksia. Signe Branderin lasinegatiivit ovat kooltaan 18 cm kertaa 24 cm. Tuon kokoisia suurennoskojeita ei ole. Lasisten negatiivien käsittely on hyvin herkkää puuhaa ja rikkoitumisen riski on suuri. Tosin tietääkseni lasinegatiiveja ei ole rikkoutunut koskaan vedostamisen yhteydessä. Sen sijaan halkeamisia on tapahtunut muuttojen yhteydessä. Tavallisemmin jokin nurkka on on lohjennut. Kaiken kaikkiaan lasisten negatiivien käsittely pitäisi vähentää vain välttämättömiin pakottaviin tapauksiin. Negatiiveista on teetettykin pinnakaisista reprokuvatut kopiot. Signe Branderin kuvista on olemassa erilaisia kuvakappaleita melkoinen määrä.

1. lasiset negatiivit 18x24 cm

2. Branderin itsensä tekemät vedokset, pinnakkaisina ilmivedostusmenetelmällä, pohjustettu kartogille, joihin on piirretty reunaan pienet kartat kuvaussuuntaan aukevine kuvakulmineen, tällöin karttapohjoinen ei osoita ylöspäin

3. lasinegatiiveista tehdyt pinnakkaisvedokset

4. pinnakkaisvedoksista tehdyt reprokuvanegatiivit 9x12 cm, joista voi tehdä suurennoksia

5. näistä repronegoista tehdyt vedokset

Signen Branderin itsensä tekemät kuvakappaleet ovat sata vuotta vanhoja ja se rupeaa kiihtyvällä vauhdilla näkymään. Paperikuvat ovat haalistuneet. Kummissakin vedoksissa ja lasinegatiiveissa kuvahopea on osittain ruvennut muuttumaan metalliseksi hopeaksi, josta johtuen kuviin syntynyt alueita joista valo ei pääse läpi. Negatiivit ovat ruvenneet hilseilemään reunasta alkaen.


Originaalin valinta

Ensin piti ruveta tutkimaan mistä originaaleita näyttelyyn meneviä kuvia kannattaa ruvetaan tekemään.

Branderin itsensä tekemät originaalivedokset ovat joko niin haalistuneita tai metallisen hopean peilaamia, ettei niistä pystynyt tekemään hyvää jälkeä. Lisäksi tarkkuusskannaus toi esille myös valokuvapaperin struktuurin.

Repronegatiivit on aina repronegatiiveja. Niissä sävyt toistuvat siten, että kaiken päälle syntyy ikäänkuin huntu. Tämän lisäksi pinnakkaisena tehty vedos ei ole sillä tavalla tarkka kuin mitä hyvin yksityiskohtia toistavaan jälkeen tarvitaan. Siinä jää kuitenkin lasin ja negatiivin väliin ilmaa, joten kuvassa on epäterävämpiä kohtia.

Reprokuvaamalla tehdyissä negatiiveissa on sama ongelma, ne on tehty käyttämällä samoja pinnakkaisvedoksia. Terävyyttä ei löydykään joka kohtaan.

Miksi ei sitten yksinkertaisesti tehty vedoksia lasinegatiiveista? Riittävän suuria suurennoskojeita ei löydy tai jos löytyy niin niihin ei voi laittaa paksua lasinegtiivia negatiivinpidinaukkoon.

Entä sitten pinnakkainen sillä tavalla kuin Brander itsekin teki. Tasaisuuden aikaasaamiseksi pitäisi käyttää hyvin paksua lasilevyä painamassa negatiivia paperia vasta. Taas rikkoutumisen vaara. Sama vaara vaanii myös jos käytettäisiin imupöytää.

Puhtaudesta ja roskista

Kaikkia roskia ei voi oikein millään välttää. Niitä on jo Branderin omissa originaaliessa. Jos käytetään lasilevyjä roskia löytyy jokaiselta pinnalla lasin päältä ja alta. Roskia on siis syntynyt pinnakkaisten teon yhteydessä. Skannerilaitteissa originaalit pannaan lasin päälle, valo kulkee erinäisten peilipintojen kautta objektiiviin. Jälleen joka pinnalla voi olla uusia roskia.

Digikameralla kuvatessa uusia roskia ei synny kuin objektiivin pinnoista ja jos digiperä on irroitettavaa mallia niin myös kennoa suojaavan lasin pinnalta ja taas jälleen sen alta. Alla olevia roskia ei voi itse poistaa vaan laite pitää avata tehtaan kontrolloiduissa täyspuhtaissa erityistiloissa. Viisainta olisi hankkia umpimalli ja sittenkin vielä tarkistaa kuvaamalla mahdollisten roskien olemassaolo. Lisäksi tarkistus pitää tehdä niin tarkasti, että selviää myös lasinalaiset pisteet. Nämä voivat olla myös öljyräiskeitä.

Mikä oli tavoite?

Ohjeena oli saada aikaisesti riittävän tarkka digitaalinen originaali suurikokoisia näyttelyvedoksia varten. Strategiset mitat saatiin tarjoukseen osallistuvilta vedostajilta: yks yhteen kokoon 300 ppi:n resoluutiolla ja 16 bittisenä. Tällaista ohjetta tarjoavat suurin osa vedostus- ja kirjapaino firmoista. Lisäksi sanottiin, että digitointi pitää tehdä uudestaan jos ylitetään suurennus 130%, sama koskee pienennystä 13%. Jaahas.

jos aiotaan ripustaa 100 cm x 70 cm suuruisia vedoksia näyttelyn seinille pitää vaakasuunnassa 11811 ja pystysuunnassa 8268 pikseliä ja resoluutio 300 ppi jolloin tiedoston kooksi tulee 183,6 Mt

Ohoh. Meidän aikaisemmat määrittelemä standardikoko A4 300 ppi ei riitä. A4 on vaakasuunnassa 3543 ja pystysuunnassa 2480 pikseliä, ja 8 bittisenä 8,38 Mt ja 16 bittisenä 16,8 Mt

Skannaamalla vai kuvaamalla

Koska käytäntö oli ollut, että Branderin kuvien parhaat vedokset ovat pinnakkaisena tehdyt kuvat, niin kokeiltiin niiden skannaamista ja mahdollisimman tarkkana. Laite Epson 10000XL ja softana SilverFast. Koko 11745x8937 pikseliä 200 megaa, 300 ppi resoluutio ja 16 bittisenä mustavalkokuvana. Tulos ei ollut hyvä: alueita jossa kuva ei ole terävä ja yksityiskohtien ja sävyjen toisto huonoa.

Seuraavaksi kokeiltiin valokuvaamista suurikapasiteettisella digiperällä edelleen pinnakkaisesta. Laite Hasselblad/Imacon ja softana FlexColor. Kuvan voi tallentaa FlexColorista suoraan tif-tiedostoksi. Kuvan koko 10880x8160, 169 megaa, 300 ppi resoluutio ja 16 bittisenä. Lopputulos oli jo astetta parempi, mutta ei kovin terävä. Sävyjen toistoa paremmin.

Tässä välissä kokeiltiin erilaisia keinoja laadun parantamiseksi: lasien ja peilien puhdistusta, lasilevyä suoristajana jne. Niistä ei saatu mainittavaa parannusta.

Tässä välissä käytiin läpi niitä pohdiskeluja, joita nähdään tämän jutun alkupuolella.

Päätettiin kokeilla lasinegatiiveja

Seuraavaksi päätettiin siirryttyä lasinegatiiveihin. Skannaus läpivalaisukannen kanssa, koska kyseessä oli taipumaton lasipohja. Tulos oli huomattavasti parempi: tarkkuus hyvä ja enemmän sävyjä.

Digikuvaus negatiivista tehtiin ensin valopöydällä maskaten, emulsiopuoli ylöspäin ja pitkällä valotusajallla. Tulos oli huomattavasti parempi: sävyjen terävyys ei yhtä ”kova” kuin skannaamalla ja sävyjä löytyy enemmän.

Vertailun vuoksi digikuvaus tehtiin myös Canon D3 kameralla. Tällöin kuva on pienempi. Mutta tulos hyvä tarkkuudeltaan ja sävyjen suhteen.

Tarkkuudessa kuitenkin vielä toivomisen varaa. Valotusaika oli pitkä ja ympäristö tärinä välittyi kuviin. Myös tarkennusvaikeuksia koska kuva kameran tähtäimessä toivottoman pieni. Kaikilla oli eri vahvuiset silmälasit, joten okulaarin tarkennus aiheutti lisäksi omat vaikeutensa.

Kaikkiin ongelmiin saatiin ratkaisu tasosalamalaitteesta. Nyt pystyttiin pienentämään aukkoa ja valotusaikakin saatiin hyvin lyhyeksi.

Originaali piti vielä nostaa tasosta irti tasaisemman valon aikaansaamiseksi ja lämpöhaitan täydelliseen minimoimiseen.

Vielä piti keksiä että tarkennus pitää tehdä silmämääräisen tarkennuksen lisäksi katsomalla Preview –kuvaa suurennettuna monitorilla.

Tuotantoon siirtyminen

Nyt kun saatiin tulos niin täydelliseksi kuin sen voi saada voitiin siirtyä tuotantoon.

Kuvankäsittelijöillä on kaikilla omat säätönsä, joita ovat mm:

-irtoroskien poisto ilmapumpulla, ei koskaan suulla puhaltamalla -sävymaailma säädetään vain kuva-alaan rajatusta alueesta, vaikka lopullinen kuva otetaan koko negatiivista reunoineen -mustan ja valkoisen pisteen määrittely, keskisävyt sopiviksi -negatiivi säädetään melko vaaleaksi, jolloin positiiviin tulee paljon sävyjä -FlexColorissa kuva voidaan suurentaa 200%:ksi


Lopullinen tiedosto tallennetaan dng-negatiiviksi, joka on museon määrittelemään raw-kuvan tallennusformaatti. FlexColor tekee taustalla omat tallennuksensa sen omaan .fff raw-formaattiin. Sitä voi käyttää kuitenkin vain FlexColorissa, mutta se toimiikin hyvin hätävarana.

Tiedosto nimetään samaksi kuin alkuperäinen. Tiedoston tunnisteosa eli extenderi paljastaa, että on kyse dng-kuvasta. Tämä tallenne on niin sanottu raw-originaali, joka on koskematon. Kuivista tehdään nykykäytännössä myös A4/300 ppi käyttökuvatallenne. Nämä ja diginegatiivit tallennetaan metatietoineen sähköiseen kuva-arkistoon.

Kuva sähköisestä kuva-arkistosta käyttöön

Sieltä .dng-tiedosto avataan käyttöönoton yhteydessä RawConverter:iin, jossa se muunnetaan tiff-kuvaksi. Converterin säädöt asetetaan arvoihin AdobeRGB(1998); 16 bittiä; 6144x4608; 300ppi. Tehdään myös muunto harmaasävykuvaksi, jotta saadaan tarpeetonta painolastia pois. Tiff kuvan (Avaa kopio) voi avata suoraan Photoshoppiin. Täytyy muistaa painaa Alt alas, ettei mahdollisesti tehdyt säädöt tallennu myös originaali dng-tiedostoon. Samoin pitää varoa myös Valmis painiketta, koska se tallentaa tehdyt muutokset alkuperäistiedostoon.

Photoshopissa kuva muunnetaan positiivikuvaksi ja käännetään vaakapeilikuvakseen, koska negatiivihan kuvattiin emulsiopuoleltaan. Kuva interpoloidaan 200 ppi resoluutioon ja suurennetaan kokoon 100x75 cm. Nyt päästään tekemään lopullisia säätöjä kuvaan. Roskien prikkaaminen ja rajaus on helpompaa positiivikuvassa. Koska kuvat ovat menossa näyttelyyn niistä prikataan kaikki roskat pois. Kuvien reunassa olevat Signen Branderin kuvauskasetin pitimien jäljet ja mahdollisesti muut mustat alueet poistetaan jollakin kloonausmenetelmällä. Tehdään myös lopullinen rajaus. Sävymaailma tasapainotetaan määrittelemällä musta ja valkoinen piste, kontrasti ja keskiharmaat säädetään sopiviksi. Terävöitys jätetään vedostajan tehtäväksi.

Valmis lopputulos tallennetaan tiffiksi 16 bittisenä, 200 ppi resoluutio, koko 100x75 cm ja mustavalkoisena. Tämä on tulostusoriginaali.

Workflow lyhyemmin

-originaali lasinegatiivi digitoidaan suurikapasiteettisella kameraperällä -metatiedot liitetään jo tässä vaiheessa

-tiedosto tallennetaan diginegatiiviksi Adoben dng-formaattiin

-dng-tiedostot tallennetaan käsittelemättöminä sähköiseen kuva-arkistoon -samalla niistä tehdään myös käyttökuvat tiff-formaattiin A4 – 300 ppi standardikokoon -jälkimmäiselle tehdään normaali kuvankäsittely (raakaskannaus – alustava käsittely niin, että käyttäjälle jää mahdollisimman suuri säätövara)

-normaalikäyttöön otetaan tiff-kuvat -erikoiskäyttöön otetaan ”tuloste” raw-converterillä tiff tai psd formaatiin -näitä voidaan tehdä siihen kokoon mitä käytössä tarvitaan, pienempiä tai suurempia kuin digitointikoko ja tarkkuuden kärsimättä

-Photoshopilla tehdään käyttöä varten tarvittava kuvankäsittely.

Kysymyksiä, kommentteja, vastauksia

Tietääkö joku onko Adoben converterissa todellakin tuo mainittu kattokuvakoko? Suurempia ei saa ulos. Samaan kattokoon rajoitukseen törmää pienemmilläkin kameroilla otetuissa tiedostoissa. Valinnassa suurin kuvakoko on aina kaikilla kameroilla 6144x4608. En löytänyt vahvistusta Adoben foorumeilta. --Jalanco 17. heinäkuuta 2009 kello 07.59 (UTC)